AVAJAISET-taidepodcast – tuoretta taidejournalismia

Avajaiset sai Taiteen edistämiskeskuksen Taidejournalismi-apurahan. Sen turvin syksyn 2025 aikana ilmestyi 10 uutta jaksoa (jaksot 80-89). Tältä sivulta voi lukea jaksoista taidejournalistiset versiot. Uusin jakso on ylimpänä.

MIKÄ AVAJAISET ON?
Avajaiset esittelee, analysoi ja kritisoi ajankohtaisia kuvataidenäyttelyitä ja -ilmiöitä raikkaalla otteella. Avajaiset on ainoa ajankohtainen kuvataidepodcast Suomessa. Jaksot ovat kuunneltavissa SoundCloudissa  soundcloud.com Spotifyissa open.spotify.com, Podtailissa ja Apple Podcastsissa.

Podcastilla on myös sosiaalisen median sivut Facebookissa facebook.com/avajaiset.podcast ja Instagramissa instagram.com/avajaiset_podcast/ Liity seuraamme!

TEKIJÄT
Krista Launonen ja Milla Muurimäki tekivät kuvataidepodcastia vuosina 2020–2022 yhteensä 79 jaksoa ja vuonna 2025 jaksoja tehtiin 10. Podcastissa on kaksi erilaista näkökulmaa: Krista on taiteen ammattilainen, Milla harrastaja. Krista on koulutukseltaan taidehistorioitsija, kuvataiteilija ja taideterapeutti. Hän kirjoittaa parhaillaan yhdeksättä, kuvataiteesta kertovaa tietokirjaansa. Milla on stylisti, muotitoimittaja ja muodin historiasta fiktiivisesti kirjoittanut kirjailija. Hän käyttää taidetta omassa työssään inspiraation lähteenä ja uusien ajatusten herättelijänä.

 

TAIDEJOURNALISMI

JOULUJAKSO 89. Tampereen kotimuseot Milavida ja Hiekan museo

Suomen hulppein, muotia rakastava kotimuseo sijaitsee Tampereella

Vuoden viimeisessä (ja tällä erää myös viimeisessä) jaksossa käymme kahdessa kotimuseossa Tampereella: Museo Milavidassa ja Hiekan kotimuseossa. Milavidassa esillä on oopperapukuja ja joulunaikaan joulukoristelu.

Muista myös muut Avajaiset-podcastin aiemmat kotimuseovierailut ja niistä tehdyt jaksot:

1. Kirpilä, jakso 14
2. Runebergin kotimuseo, jakso 15
3. Solhbergin kotimuseo, jakso 16
4. Sinebrychoffin museo, joulujakso 47
5. Reizin kotimuseo, jakso 53
6. Halosenniemi, jakso 64
7. Söderlångvik, jakso 69
8. Laila Pullisen kotimuseo, jakso 70

Mikä Milavida?

• Peter von Nottbeck (kuului Finlaysonin sukuun) osti tontin vuonna 1893
• Talon piirsi Karl August Wredel
• Milavidaksi nimetyn palatsin piirustukset valmistuivat 1897. Arkkitehtuurissa näkyy vaikutteita useista tyylisuunnista, kuten renessanssista.
• Huoneet sijoittuvat eteishallin eli vestibyylin ympärille. Ensimmäinen kerros oli edustuskäyttöön, toinen kerros perheelle ja heidän vierailleen ja kolmannessa kerroksessa asui palvelusväki.
• Peter von Nottbeckille ja hänen vaimolleen Olgalle syntyi neljä lasta: Iris (1895), Andrée (1897) ja kaksoset Alfred ja Olga (1898). Olga von Nottbeck kuoli samana päivänä, kun kaksoset syntyivät.
• Puoli vuotta myöhemmin isä Peter von Nottbeck kuoli yllättäen Pariisissa. Neljä pientä orpolasta asuivat Milavidassa palveluskuntineen syksystä 1899 syksyyn 1902.
• Kun Von Nottbeckit muuttivat pois, palatsi myytiin Tampereen kaupungille 1905.
• Milavidasta tuli Hämeen museon kotipaikka. Ensimmäiset näyttelyt avautuivat vuonna 1908.
• Näyttelyt avattiin yleisölle uudelleen sisällissodan jälkeen vuonna 1920.
• Museo oli kiinni vuosikymmeniä, ja se peruskorjattiin. Ovet avautuivat yleisölle vuonna 2015. Nykyään siellä esitellään muotia ja muotoilua.

Avajaiset katsasti Milavidassa Bravissimo! Pukuloistoa Rooman oopperasta –näyttelyn. Se esittelee Teatro dell’Opera di Roman eli Rooman oopperasta lainattuja asuja. Näyttelyssä on 38 pukua sadan vuoden ajalta. Vanhimmat asut ovat 1920-luvulta ja uusimmat viime vuosilta. Rooman oopperatalo avattiin vuonna 1880. Kuten moni muukin keksintö, oopperakin syntyi vahingossa. Sen kotimaa on Italia.

Oopperassa musiikki on tietenkin tärkeää mutta tunnelmaa luovat ehdottomasti myös asut. Tämän näyttelyn kuraattoreina toimivat kuvataiteilija Hannu Palosuo (hänestä on oma Avajaiset-jakso, numero 67) ja italialainen oopperaohjaaja Italo Nunziata. Bravissimo! –näyttelyssä pääsee näkemään, millaisia asuja käyttivät muun muassa tenori Luciano Pavarotti, sopraano Maria Callas ja tanssija Rudolf Nurejev.

Avajaiset-suosikit Bravissimo!-näyttelystä

• La Fiamma-ooppera, suunnittelijana Hugo De Ana

• Sevillan parturi, suunnittelijana G. Falaschi

• Parade, suunnittelijana Pablo Picasso

• Nuit Blanche, suunnittelijana Maria Grazia Chiuri (Dior)

Käy ihastelemassa Milavidan joulunäyttely!

Museo Milavida koristellaan 1800-luvun herrasväen jouluasuun. ”Suomen Downton Abbeyn” jouluun kuuluu näyttely, teemaopastukset ja monenlaista ohjelmaa. Näyttelyssä ja opastetuilla kierroksilla tutustutaan 1800-luvun jouluruokiin, joulukoristeisiin, lahjoihin ja joulupyhien viettoon. Käy katsomassa, mitä silloin syötiin ja juotiin. Miten koti koristeltiin? Miten joulunpyhinä vietettiin aikaa? Millaisia lahjoja on annettu ja saatu?

Bravissimo! avoinna 18.1.2026 asti, kartanon joulu on esillä 11.1.26 asti. museomilavida.fi

MUISTA MYÖS Helsingissä Sinebrychoffin museon ja Villa Gyllenbergin joulukoristelut!

 

Hiekan kotimuseo

Tamperelaisen Kustaa Hiekan komean kotitalon piirsi arkkitehti Oiva Viljanen. Tyyliltään uusklassinen rakennus valmistui vuonna 1928. Hiekka asui talossa kuolemaansa saakka. Nykyään kotimuseona toimivassa rakennuksessa on huonekaluja, taidetta ja muuta esineistöä maltillisesti. Lasikabineteissa sen sijaan voi nähdä paljon mitä kummallisempia esineitä ympäri maailmaa, kuten matkalippuja ja karttoja, shakkilaudan Kiinasta, oopiumpiipun ja muumioituneen käden Kairosta. Sen Hiekka osti aikoinaan 2,50 markalla eli nykyrahassa noin 15 eurolla.

Kartanon ikkunoista avautuu kaunis Tampere-maisema kirkkoineen. Jokainen huone on erilainen väriltään ja sisustukseltaan. Talossa voi kuljeskella vakavasta tummasta työhuoneesta eroottisen punaiseen saliin ja Versaillesin palatsia imitoivaan kultaloistoon. Jokainen tila luo erilaisen tunnelman. Myös talon portaikko on todella kaunis. Hiekan varallisuus kasvoi huolellisen harkinnan, johtajakyvyn ja hyvien liikemiestaitojen ansiosta. Suurimman osan omaisuudestaan hän hankki kiinteistöillä.

Museon perustaja ja keräilijä

Hiekka keräsi kansatieteellistä aineistoa, jonka hän lahjoitti Tampereen ensimmäiselle museolle Hämeen museolle, jota oli itsekin mukana perustamassa ja kuului museon hallitukseen. Näsilinnassa (eli nykyään Milavida museo) toiminut museo perustettiin vuonna 1904 ja avattiin yleisölle 1908.

1920-luvulla Kustaa Hiekka alkoi suunnitella oman museon perustamista. Hän halusi taidekokoelmansa jäävän yhtenäiseksi. Hiekka toi myös lukuisilta matkoiltaan esineitä ja taidetta.

Herraskaisen kaupunkikartanon perusnäyttelyssä on esillä huonekaluja, hopeaa, esineitä ja kuvataidetta 1630-luvulta 1950-luvulle, suurimmaksi osaksi suomalaisilta taiteilijoilta. Esillä on teoksia seuraavilita kuuluisuuksilta: Ferdinand von Wright, Berndt Lindholm, Hjalmar Munsterhjelm, Akseli Gallen-Kallela, Albert Edelfelt, Eero Järnefelt, Pekka Halonen, Hugo Simberg, Magnus Enckell, Yrjö Ollila, Mikko Oinonen, Tyko Sallinen ja Ilmari Aalto. Tamperelaisia taiteilijoita kokoelmassa edustavat Gabriel Engberg, Kaarlo Vuori, Lennu Juvela, Tauno Hämeranta, Kauko Salmi ja nykytaiteilijoista Marra Lampi ja Anna Alapuro.

 

 

 

 

Kuka Kustaa Hiekka?

• Suomen jalometalliteollisuuden perustaja
• syntyi Laitilassa 1855
• 1870 lähti kultasepän oppiin Uuteenkaupunkiin
• työskenteli mm. Viipurissa, Pietarissa, Porissa ja Turussa
• Muutti Tampereelle 1879 mestariksi kultasepän lesken Henrika Karolina Areniuksen (1834–1919) liikkeeseen.
• Hiekka ja Arenius avioituivat. Avioliitto jäi lapsettomaksi.
• Hiekka perusti Suomen Kultaseppä Osakeyhtiön vuonna 1898
• oli aktiivinen myös muun muassa yhdistystoiminnassa sekä kunnallispolitiikassa. Hän kuului Tampereen kaupunginvaltuustoon 32 vuoden ajan.
• kuoli 81-vuotiaana vuonna 1937

hiekantaidemuseo.fi

 

Avajaiset kiittää kaikkia kuuntelijoita, someseuraajia, yhteistyökumppaneita, museoita, gallerioita ja taiteen tekijöitä ja tietenkin apurahan myöntänyttä Taiteen edistämiskeskusta avusta ja tuesta.

Toistaiseksi viimeinen Avajaiset-jakso ilmestyi 25.11.25. Teemme kovasti työtä, jotta ainutlaatuinen podcast voisi jatkua. Jos sinä tai organisaatiosi olette kiinnostuneita yhteistyöstä tai tiedät tahon, joka voisi edistää podcastia, olethan yhteydessä: krista@mielitila.fi

HYVÄÄ JOULUA JA ONNELLISTA UUTTA VUOTTA JA KIITOS SEURASTA!

 

**

Jakso 88. 

Didrichsenin museo: Antrei Hartikainen & Villa Gyllenberg: Ajan hengessä

Mikä on designin ja taiteen välinen raja?

Avajaiset vieraili kahdessa lähekkäin sijaitsevassa museossa Helsingissä ja näki kaksi erilaista näyttelyä. Toinen on Didrichsenin museossa Antrei Hartikaisen Syy-näyttely ja toinen Villa Gyllenbergissä Ajan hengessä -näyttely.

Hartikaisen Syy-näyttely liittyy miehen saamaan vuoden 2025 Pro Arte -tunnustukseen. Museo myönsi palkinnon nyt viidennen kerran.

Antrei Hartikainen (s. 1991) on puuseppämestari, muotoilija ja taiteilija. Hän asuu Fiskarsissa, mutta on kotoisin Outokummusta. Hänet tunnetaan veistoksellisista puu- ja lasitöistään.

Kun astuimme näyttelytilaan, mieleen tuli ajatus, mihin näyttelyyn oikeastaan olemme tulleet. Designin ja taiteen välistä rajaa oli vaikea vetää. Oliko kyse käyttöesineistä vai taiteesta? Esillä oli maljakoita, peilejä, hyllyjä ja kaappeja, mutta myös selkeästi taide-esineitä. Museon tiedotteessa kerrotaankin, että ”Hartikaisen veistokselliset puu- ja lasiteokset haastavat rajoja muotoilun ja taiteen välillä”.

Kun selasimme näyttelykatalogia, ymmärsimme, miten tilasidonnaisia teokset ovat. Näyttelytilassa ne tuntuivat hiukan kutistuvan. Kuvissa taas näkyi, miten vuoropuhelu syntyy ja miten teokset kuuluvat luontoon. Lasiesineet näyttävät vedeltä, lumelta ja jäältä, ja puuteokset keskustelevat kasvavien puiden kanssa. Teokset olisivat toimineet loistavasti kesäaikaan museon pihalla. Siellä on upea luonto, meri ja puita. Syitä siihen, miksi ne eivät ole ulkona, on varmasti useita, lähtien teosten turvallisuudesta. Jäimme silti haaveilemaan.

Moni Syy-näyttelyn teoksista on tehty lehmuksesta. Syynä lienee lehmuksen pehmeys ja siksi sen helppo muovattavuus. Toinen Hartikaisen käyttämä puulaji on tammi, joka on kovaa puuta ja stabiili, se ei väänny tai käänny. Sitä käytetään esimerkiksi lattioissa.

Syy-näyttelyn teokset tutkivat luontoa, luontosuhdetta ja materiaaleja. Se saa miettimään luontoa mutta myös luontoteemaa, joka on tuttu monista nykytaideteoksista. Miten siitä voi ammentaa uudestaan ja uudestaan? Mitä uutta voi tuoda? Voisiko se, että luovutaan luonnonmateriaaleista olla yksi uusi tapa?

Millan suosikkiteos

Invisible Fragilits, 2024. Lehmus- ja tammihahmot muistuttivat muun muassa Muumimaan Mörköjä.

Kristan suosikki

Melted-lasiesineet olohuoneessa. Ne olivat oikeassa paikassa ja sopivat aikakauden designiin ja arkkitehtuuriin. Ne olivat oikean värisiä ja kokoisia ja alkoivat keskustella tilan kanssa. Puun syyt näkyivät ja lasi imitoi puuta. Vai oliko kyseessä sormenjälki? Ainakin muodon puhtaus puhutti.

Mikä Pro Arte -tunnustus?

• Didrichsenin taidesäätiön jakama
• perustettu vuonna 2003
• annetaan nuorelle, lupaavalle kuvataiteilijalle
• tavoitteena uuden taiteen tukeminen
• kuuluu stipendi, julkaisu ja yksityisnäyttely, joka on osa 60-vuotiaan Didrichsenin taidemuseon juhlavuoden ohjelmaa
• taidemuseo hankkii taiteilijalta teoksen kokoelmiinsa
• valintatoimikunta valikoi sopivat ehdokkaat ja nimeää voittajan. Toimikunta päättää myös kulloinkin käytettävissä olevan summan. Aiemmin toimikuntaan on kuulunut museon henkilökuntaa ja aiempi voittaja
• jaetaan muutaman vuoden välein, ensimmäisen tunnustuksen sai taidegraafikko Sari Bremer vuonna 2003. Vuonna 2009 kuvanveistäjä Kim Simonsson, vuonna 2016 taidemaalari Tamara Piilola ja vuonna 2018 taidemaalari Karoliina Hellberg

Syy-näyttely avoinna 25.1.2026 asti https://www.didrichsenmuseum.fi/

 

Villa Gyllenberg: Ajan hengessä

Kun käy Kuusisaaressa, kannattaa käydä saaren molemmissa museoissa. Avajaiset meni myös Didrichsenin naapurimuseoon eli Villa Gyllenbergille. Siellä on esillä museon kokoelmasta koottu Ajan hengessä -näyttely. Kun kyse on kokoelmanäyttelystä, teema ei aina välity voimallisesti. Tässä näyttelyssä mukana oli tuttuja teoksia aiemmista Gyllenbergin näyttelyistä mutta myös muutama uusi kohokohta.

Näyttelyssä on esillä teoksia seuraavilta taiteilijoilta: Ilmari Aalto, Taisto Ahtola, Antonio del Castillo y Saavedra, Alvar Cawén, Elin Danielson-Gambogi, Magnus Enckell, A. W. Finch, Sigrid af Forselles, Reino Hietanen, Werner Holmberg, Einar Ilmoni, Karl Emanuel Jansson, Kari Juva, Juhani Linnovaara, Tyko Sallinen, Santeri Salokivi, Sigrid Schauman, Helene Schjerfbeck, Elga Sesemann, Venny Soldan-Brofeldt, Reidar Särestöniemi, Ellen Thesleff, Verner Thomé, Torsten Wasastjerna.

Näyttelyn erityisin teos on vastikään konservoitu Antonio del Castillo y Saavedran Pietari Marttyyri (n. 1650–1655). Teos on osa San Pablon luostariin kuulunutta pyhimyksiä esittävää sarjaa, mutta tätä ei tiedetty vielä pari vuotta sitten.

Museon intendentti Lotta Nylund lomaili keväällä 2024 Andalusiassa ja vieraili myös Córdoban taidemuseossa. Museossa hän kiinnitti huomiota laattaan, joka esitteli Castillon kymmenen fransiskaani- ja dominikaanipyhimystä esittelevän sarjan. Sarjassa oli tyhjiä kohtia puuttuvien teosten kohdalla, ja ensimmäisen kohdalla luki ”Pietari-marttyyri, sijainti tuntematon.” Nylund tajusi heti, että kadonneeksi luultu teos roikkuu hänen työpaikkansa seinällä.

Nylund otti yhteyttä Córdoban taidemuseoon, jossa on kuusi teossarjan kymmenestä maalauksesta. Reaktiot museossa olivat erittäin ilahtuneita, ja Castilloa uransa tutkinut José María Palencia Cerezo kutsuttiin Helsinkiin katsomaan teosta.

Dominikaani- ja fransiskaanipyhimyksiä esittävä teossarja on córdobalaisen Antonio del Castillon uran huipentuma, ja sen alkuperäinen kotipaikka oli Córdobassa sijaitseva San Pablon luostari. Espanjan valtio takavarikoi ja myi luostarien omaisuutta 1830-luvulla, ja näin myös San Pablon teossarja hajosi, ja osa teoksista on edelleen kadoksissa.

Ane Gyllenberg (1891–1977) osti teoksen taidekauppias Gösta Stenmanilta vuonna 1935, ja Stenman oli puolestaan ostanut teoksen lontoolaisesta galleriasta vuotta aiemmin.Gyllenberg keräsi uskonnollista taidetta, ja Pietari Marttyyri oli Gyllenbergien kodissa hyvin keskeisellä paikalla.

Teos esittää dominikaanimunkki Pietari Marttyyriä, joka toimi 1200-luvun alussa inkvisiittorina Pohjois-Italiassa. Eräällä matkalla hänen kimppuunsa hyökättiin ja häntä lyötiin ensin kirveellä päähän ja sitten tikarilla rintaan. Katolinen kirkko totesi Pietarin kuolleen marttyyrinä ja hänet julistettiin pyhimykseksi.

Ajan hengessä -näyttelyssä esille on myös useita Helene Schjerfbeckin teoksia. Niistä museon uusin hankinta on keväällä 2024 ostettu Naisen muotokuva, punaista ja mustaa (n. 1928.) Teos kuuluu taiteilijan Tammisaaressa maalaamiin, modernia aikaa ja naista kuvaaviin teoksiin. Näissä teoksissa Schjerfbeck hyödynsi muun muassa mainoskuvia ja julisteita.

Millan suosikki

Juhani Linnovaaran teokset puhuttelevat (kuten Katedraaliasetelma) mutta valinta osui kuitenkin Alvar Cawenin Usva-maalaukseen (1920)Helene Schjerfbeck: Naisen muotokuva, punaista ja mustaa (n. 1928)

Kristan suosikki

Onni Muusari: Aarteenetsijä, 1910. Upea, esoteerinen työ, jossa mystinen valo ja kiehtova aihe. Muusari kuoli kaksi kuukautta ennen Suomen itsenäistymistä vuonna 1917 Hyvinkään rautatieasemalla, hän sairasti tuberkulossia ja sai asemalla tuberkuloosikohtauksen. Muusari oli vain 27-vuotias. Toiveena on nähdä vielä joskus hänen teoksistaan näyttely.

Mukanamme olleen nuoren sukulaismiehen suosikki:

Taisto Ahtola: Marrakechin markkinat, 1968. Hienosti kuvattu Marokko-torin tunnelma.

 

Jouluttajat huomio! Joulutunnelmaa voi hakea 22.11.25–7.1.26, kun Signe ja Ane Gyllenbergin kodin salonki ja ruokasali koristellaan 1960-luvun joulutunnelmaan. Mukana on juhlakattaus ja aikakaudelle tyypillinen makeis- ja jälkiruokapöytä ja aidoilla lasikoristeilla koristeltu kuusi. Näyttely on rekonstruoitu perheen valokuva-albumien pohjalta.

https://www.villagyllenberg.fi/

Ajan hengessä -näyttely avoinna 15.3.2026 asti.

**

 

Jakso 87. Ars Fennica 2025, HAM

Suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen kilpailivat taidepalkinnosta. Kuka voitti?

Suomen merkittävimmän kuvataidepalkinnon ehdokkaat ovat maaliskuun loppuun (2026) yhteisnäyttelyssä HAMissa Helsingissä. Ehdokkaat ovat ensimmäistä kertaa esillä Helsingin kaupungin taidemuseossa. Yleisö voi myös äänestää omaa suosikkiaan ehdokasnäyttelyssä. Palkinnon saajan valitsee Tokion Mori Art Museumin johtaja Mami Kataoka.

Vuoden 2025 Ars Fennica -ehdokkaat ovat ruotsalaisnorjalainen Ragna Bley, ruotsalainen Roland Persson, suomalainen Jani Ruscica ja suomalainen Hanna Vihriälä.

 

Ragna Bley (s. 1986) asuu ja työskentelee Oslossa. Hänellä on kuvataiteen kandidaatin tutkinto Oslon taideakatemiasta (2011) ja kuvataiteen maisterin tutkinto Lontoon Royal College of Artista (2015). Bleyn abstrakteissa teoksissa korostuu prosessi, sillä hän antaa sattuman, ajan ja luonnon osallistua maalausten tekemiseen. Bley käyttää esimerkiksi sulavaa lunta kankaan päällä luomassa muotoja ja sekoittamassa värejä ja sade saa osallistua maalaamiseen ja levittää pigmenttiä. Näin maalauksiin tulee mukaan orgaaninen tunnelma, liukuva, vetinen olemus. Valmis maalaus on kuin meren pohja tai avaruus, toisaalta se voisi kuvata solutasoa. Teokset ovat voimallisia ja tyylillisesti ne edustavat abstraktia ekspressionismia, kuten punainen maalaus Silmätön jako (2025). HAMissa esillä on myös pitkällä ikkunalastalla tehty 10 metrinen maalaus Yksikään tie ei ollut selkeä, yksikään valo särkymätön. Se on vaikuttava jo kokonsa puolesta.

 

Roland Persson (s. 1963) asuu Tukholmassa. Avajaiset-podcast myöntää hänelle hopeasijan tässä ottelussa! Persson on valmistunut Uumajan taidekorkeakoulusta ja opiskellut myös Tukholman kuninkaallisessa taidekorkeakoulussa. Hän on ollut kiinnostunut teoreettisesta psykoanalyysista, joka välittyy hänen töistään. Teokset ovat hauskoja, hulluja, surullisia, surrealistisia, kaikkia yhdessä ja yhtä aikaa. Persson tekee veistoksia ja installaatioita, joissa mukana on usein arjen esineitä tai jotain outoa ja omituista. Hän on tehnyt julkisia teoksia, jotka keskustelevat taitavasti tilan kanssa. Perssonia kiinnostaa ihmisen ja luonnon suhde, ja hän kuvaa usein kasveja ja eläimiä, mutta tekee sen unenomaisella, psykoanalyyttisellä ja surrealistisella tavalla. Perssonille tärkeä materiaali on silikoni, ja se taipuu upeasti HAMin teoksissa Meduusan keho (2025) ja Nousuvettä odottaessa (2025).

Avajaiset muistaa Perssonin loukkaantunutta, kokoon kursittua hevosta kuvaavan veistoksen Amos Rexin näyttelystä noin vuosi sitten. HAMissakin esillä on yksi hevostyö eli Luihin ja ytimiin (2025). Mitä se ilmentää? Oliko työjuhta kuollut korkeakulttuurisen flyygelin päälle? Vai oliko kyseessä jokin mafiaviittaus? Ainakin teos on absurdi. Samoin ovat Perssonin roikkuvat, henkitoreissaan kituvat kaktuksensa teoksessa Nousuvettä odottaessa (2025). Kaktukset ovat sitkeyden ja selviytymisen symboleja ja nyt ne roikkuivat erilaisten tukirankojen ja apuvälineiden varassa, juuret esillä, haavoittuvana ja haavoittuneena. Perssonin materiaali silikoni taipuu upeasti myös jätillisiksi, limaisiksi alien-lootuksenlehtikasveiksi Meduusan keho (2025) -teoksessa.

Etäisimmäksi tästä joukosta jäi podcastin tekijöille toinen suomalainen (tai suomalaisitalialainen) Jani Ruscica (s. 1978). Hän asuu ja työskentelee Helsingissä. Ruscica on opiskellut kuvanveistoa Chelsea College of Art & Designissa Lontoossa (kandidaatin tutkinto 2002) ja mediataidetta Kuvataideakatemiassa Helsingissä (maisteritutkinto 2007). Ruscica työskentelee liikkuvan ja ei-liikkuvan kuvan kanssa, usein suhteessa tilaan, jossa teokset esitetään. Hän suosii abstrakteja merkkejä. HAMissa nähdään Tatuoitu-seinämaalaus ja Muodoton kapriisi, johon kuuluu kaksi videota. Ne kuvaavat saksofoninsoittoa, kamera on soittimen sisällä ja videot esitetään lattiapinnalla. Videot ovat myös näyttelyn ainoat äänitaideteokset ja tuovat tilaan mukavan taustaäänen. Soitto sopii kaikkiin teoksiin. Upeaa ja erilaista oli asettaa näytöt lappeelleen. Videot koki heti toisin kuin, että näyttö olisi ollut pystyasennossa.

Avajaiset valitsi omaksi voittajasuosikikseen suomalaisen Hanna Vihriälän (s. 1974). Hän asuu Tampereella ja on valmistunut kuvanveistäjäksi Helsingin Kuvataideakatemiasta ja Viron taideakatemiasta. Hän teki HAMiin 6 metrisen orkidean sadoistatuhansista irtokarkeista, sen nimi on Houkutus (2025). Kun teoksen näkee, muut teokset väistyvät. Mukana on myös tuoksu, sitä kannattaa mennä haistelemaan.

 

Avajaiset on ihaillut aiemmin Villa Gyllenbergissä Vihriälän akryylihelmistä tehtyä Nuosutuki-nimistä sairaalasänkyään. Vihriälä tekee veistoksia, mutta materiaali voi olla karkki tai vaikkapa sora. Temaattisesti hänen teoksissaan käsitellään kohtuullisuutta ja kohtuuttomuutta, halua ja houkutuksia, ja niihin liittyvää häpeää. Vihriälä lähtee usein liikkeelle tunteesta, kuten surusta, himosta tai vaikka häpeästä.

Upea teos on myös G-Mersu (2022). Se on vaikuttava, surunauhoista tehty, oikean kokoinen mersu. Jotta auton näkee, pitää astua hiukan kauemmaksi. Teos on nerokas.

Vihriälän teokset ovat helposti lähestyttäviä ja ymmärrettäviä, mutta kissatyö Aisti (2025), jossa yhdeksän kissaa katselee tiukasti yhtä kohtaa lattiassa, mietitytti. Mitä siinä kuvattiin? Polttopistettä? Pakopistettä? Leikkauspistettä? Kissojen sieluja? Kissan 9 elämää…

Onneksi kissanomistaja Milla osasi kertoa, että kyse on katukissoista, joista yhdellä on saalis, jota muut himoitsevat.

Mitä yhteistä tekijöiden teoksilla on?

Kaikki Ars Fennica -ehdokastaiteilijat tekevät teoksia, jotka ovat paikkasidonnaisia, eli ne kytkeytyvät vahvasti tilaan, jossa ne ovat esillä. Näyttelyssä myös teosten koko tuli ilmi. Ne ovat massiivisia ja täyttivät tilan kattoa myöten, joten niska on kovilla. On hyvä, ettei teoksia ole enempää, sillä jo nyt on havaittavissa hiukan tunkua. Jonkin verran väripaletissa näkyy yhtenäisyyttä, vallalla on kevennetty karkkikaupan väritys. Yhteistä ovat myös mielenkiitoiset, mutta toisistaan eriävät tekniikat.

Miksi taiteesta pitää kilpailla?

Mukana avajaisissa ollut taidealalla vaikuttava ystäväni kritisoi itse kilpailuasetelmaa. Meille kehkeytyi mielenkiintoinen keskustelu aiheesta. Ystäväni kritisoi kaikkia taidekilpailuja, koska ne eivät tunnu hänestä reiluilta tai edes relevanteilta. Miksi taiteilijat pitää laittaa paremmuusjärjestykseen, miksi taiteessa pitää kilpailla, eihän luovuutta voi asettaa paremmuusjärjestykseen, hän pohti kiukkuisena. Eivätkö kilpailut vain voimista pienen taide-eliitin valtaa? Ulkopuolelle jää turhan moni taiteilija. Maailma on kovin kilpailuhenkinen, yksilökeskeinen ja suoritusorientoitunut, kilpailu vain edistää näitä, ystäväni kertoi.

Olen eri mieltä ja samaa mieltä. Minustakin luovuuden arvojärjestäminen on lähtökohtaisesti järjenvastaista. Taide ei ole luonnontiedettä tai pituushyppyä, jossa voittaja on kiistaton. Taiteessa jonkun tai joidenkin pitää päättää voittaja, mutta valinta ei silti tietenkään voi olla kaikkien mieleen. Siksi Ars Fennicassakin kävijät saavat äänestää. Ystäväni kritisoi sitäkin, eihän se johda mihinkään. Yleisön valitsema taiteilija ei saa rahaa. Hän toki saa mainetta ja kunniaa. Puhuimme edellisessä jaksossa Vuoden nuori taiteilija -palkinnosta, onhan palkintokin eräänlainen kisa.

Taiteet olivat jo antiikissa olympialajeja, joten kyllä taiteestakin on aina kisattu. Puollan kilpailuja, koska ne lisäävät (kandidaatti)taitelijoiden ja sitä kautta kaikkien taiteilijoiden tunnettuutta ja kisan kautta taide pääsee muutenkin esille todella laajasti mediassa. Se on tarpeellista. Voittaja saa tietysti ison potin rahaa ja mainetta, ainakin yhden tekijän työ on turvattu – ainakin hetkeksi. Ilman kisoja näyttely ja tekijät jäisivät ehkä kokonaan huomiotta.

Mami Kataoka sanoi avajaispuheessaan, että vaikka voittajan valinta on kinkkinen, hänen on helpompi valita neljän joukosta yksi kuin valita neljä kaikkien taiteilijoiden joukosta. Hän haastattelee kaikki kandidaatit ja tutustuu heidän töihinsä. Valinta on hänen ja yksin hänen mielipiteensä.

Mikä on Ars Fennica?

• joka toinen vuosi jaettava nykytaidepalkinto, yksi Pohjoismaiden suurimmista, 50 000 euroa
• siitä kisaavat suomalaiset, pohjoismaalaiset ja baltialaiset kuvataiteilijat.
• jakaa Henna ja Pertti Niemistön Kuvataidesäätiö
• myönnetään taiteilijalle tunnustuksena korkeatasoisesta ja persoonallisesta taiteellisesta työstä
• säätiön asettama palkintolautakunta nimeää ehdokkaat ja kansainvälisen taideasiantuntijan, joka valitsee ehdokkaiden joukosta palkinnonsaajan
• vuoden 2025 ehdokkaat on nimennyt palkintolautakunta: puheenjohtaja LT Leena Niemistö, kuvataiteilija Eija-Liisa Ahtila, dekaani Leevi Haapala (Taideyliopiston Kuvataideakatemia) ja museonjohtaja Arja Miller (HAM Helsingin taidemuseo).
• voittajan valitsee taideasiantuntija Mami Kataoka, Mori Art Museumin ja National Center for Art Researchin johtaja Tokiosta
• voittaja julkistetaan helmikuussa 2026
• Avajaiset teki jakson 50. Ars Fennica 2021. Ota kuunteluun!

Näyttely avoinna 29.3.26 asti, HAM www.hamhelsinki.fi

**

 

Jakso 86. Sarah Lucas: Paljas katse, Kiasma

Sarah Lucasin näyttely on kuin K-18-aikuisviihdekauppa, jonne voi viedä myös lapset.

Kuka Sarah Lucas?

• syntynyt vuonna 1962, kotoisin Pohjois-Lontoosta
• opiskeli taidetta muun muassa London College of Printing -koulussa (1983–84) ja valmistui taitelijaksi Goldsmiths Collegesta (1984–87)
• kuului Young British Artists -ryhmään (YBA) 1980- ja 90-luvuilla yhdessä mm. Damien Hirstin ja Tracy Eminin
• teoksia esillä Pekingin Red Brick -taidemuseossa, Lontoon Freud- ja Tate Britain -museossa, Los Angelesin Hammer-museossa, New Yorkin New Museumissa ja vuonna 2015 Venetsian biennaalissa

Sarah Lucasin näyttely Paljas katse Kiasmassa esittelee hänen veistoksiaan ja installaatioitaan 1990-luvulta tähän päivään. Kyseessä on melko suppea näyttely, vain kymmenkunta teosta museon 5. kerroksessa.

Krista: ”Minulla on läheinen suhde Sarah Lucasiin, sillä opiskellessani taidetta Lontoossa 1990-luvulla kahdesta suuresta nuoresta brittinaistaiteilijasta kohistiin paljon. He olivat Tracy Emin ja Sarah Lucas. En sittemmin ole nähnyt Lucasin teoksia. Eivätkä ole monet muutkaan suomalaiset, sillä Lucasin teoksia on nyt ensimmäistä kertaa esillä Suomessa ja Pohjoismaissa.”

Tänä syksynä olemme melkein kaikissa aiemmissa podcastjaksoissa sanoneet saman eli ”esillä ensimmäistä kertaa Suomessa”. Näin on myös espanjalaisen 1800–1900-luvun taiteen (Sinebrychoffin museo), Gustav Klimtin (Ateneum), Leandro Erlichin taiteen (Amos Rex) ja nyt Sarah Lucasin teosten kohdalla. Tämä on merkittävä syksy taiteen kannalta.

Siinä missä Amos Rexissa esillä olevan Erlichin teokset ovat tarkkoja, hienostuneita ja viimeisteltyjä veistoksia, Lucasin materiaali on raakaa, rouheaa, arkista, jopa kömpelöä ja rujoa mutta ehdottoman aitoa ja teeskentelemätöntä. Se lyö silmille ja pakottaa näkemään. Etenkin sitä, miten naista on esitetty.

Sarah Lucas käsittelee naisen kehoa, miten sitä on halvennettu, objektisoitu ja erotisoitu, haukuttu ja arvosteltu. Lucas omii sen itselleen, ottaa sen haltuun, uudistaa ja näyttää stereotypiat, kaiken väheksynnän ja halveksunnan. Teoksissa on hyvin suoria viitteitä seksiin ja sukuelimiin. Niissä on myös vahva feministinen näkökulma, mutta hän arvostelee myös brittikulttuurin nurjia puolia, kuten luokkayhteiskuntaa ja keltaista lehdistöä, esimerkiksi heidän kolmoissivun tyttöjä.

Lucas kuvaa naista kuten mies on aiemmin tehnyt, eli pää ja aivot ovat kutistuneet lähes olemattomiin, nainen on alasti ja objekti. Nainen on pehmeitä muotoja ja reikiä.

Itseään Lucas kuvaa valokuvissaan kuten miehet ovat perinteisesti kuvanneet itseään: vahvana, äijänä, haarat levällään, tupakka suussa röhnöttämässä. Omakuvissaan hän on rohkea ja ilme häpeilemätön.

Sen sijaan, että Lucas tekisi idealistisen naisvartalon kovasta, täydellisestä marmorista tai puhtaan valkoisesta kipsistä, hän käyttää ei-idealistisiin naishahmoihinsa pehmeitä kankaita ja sukkahousuja. Lucas hyödyntää myös esineitä, joihin nainen, naisen sukuelimet tai keho on rinnastettu, kuten paistetut kananmunat, melonit ja muut hedelmät, tuolit, ämpärit, Playboy-puput ja ne sukkahousut.

Lucasilla mukana on kuittailu, keskisormi pystyssä tekeminen mutta myös vahvasti huumori. Se luo teoksiin oman, erityisen sävyn ja erottaa ne aiemmista naista alistavista teoksista.

Veistoksessa nimeltä Margot (2015) on naisen alaruumis pakastimen päällä ja hahmon anaaliaukossa on tupakka. Lucasin tavaramerkkejä ovat haastaminen, röyhkeys ja provosointi. Hän on raju, ujostelematon, suora, häpeilemätön, karkeakin. Jos ja kun tupakka vaginassa aiheuttaa kohua vuonna 2025, voi miettiä, mitä vastaava taide aiheutti 90-luvulla Britanniassa?

Miten näyttelyyn sitten voi viedä lapsen?

Kyse ei ole pornosta ja lapset näkevät teokset todennäköisesti eri tavoin kuin aikuiset. He näkevät niissä erilaista huvittavaa kuin me, niinpä teokset avautuvat toisella tasolla. Totta kai teoksia voi olla hyvä selittää lapselle ja ehkä myös ennakolta kertoa, mitä ollaan menossa katsomaan.

 

Lopuksi

Lucasin teokset ovat osa nykytaidehistoriaa ja siksi tämä on niin sanottu pakko nähdä -näyttely.

Mutta mitä seuraavaksi?

Olemme katselleet satojen vuosien aikana tehtyä miesten tekemää taidetta naisesta, sitten 1970-luvulta alkaen naisten tekemään taidetta naisista ja 90-luvulla uudestaan Lucasin tapaista naisten tekemään taidetta, mutta miehen katsetta korostaen ja ilmiantaen. No entä sitten? Mikä voisi olla evoluution seuraava vaihe? Mihin olemme matkalla naiskehon kuvaamisessa? Ehkä seuraava nuori sukupolvi (nais)taiteilijoita keksii sen. Jäämme odottamaan.

Millan suosikit:

• Vox Pop Doris, 2018. Suuret jalat ja saappaat museon 2. kerroksessa toimi ”avaimena” eli se avasi muidenkin Lucasin teosten sanoman. On kuin jätilliset saappaat potkaisisivat Kiasman lasin rikki, ottaisivat koko tilan ja Mannerheimintien haltuunsa. Teoksissa on yhtä aikaa alistava ja alistajille kuittaileva ote.

• Angel, 2022, + muutkin vastaavat veistokset museon takatilassa. Materiaali ja väri muuttaa teosten luonnetta, vaikka ne ovatkin samanhenkisiä kuin Lucasin pehmeät veistokset ja toistavat samaa teemaa.

• Tit Tom 2 (Tissikolli), 2023. Kissanomistajan suosikki! Mahtavaa materiaalinkäyttöä.

Kristan suosikit:

Valitsin ikonisia teoksia

• Au Naturel, 1994. Patjateos on todella ikoninen, sitä näkee nykytaiteen historiateoksissa. Se kuulemma syntyi vähän vahingossa, ja Lucas ihmettelee yhä sen saamaa suosiota. Minä en, se on yksinkertainen, tehokas ja hauska.

• Hunajapupu, 2025. Tässä teoksessa Lucasin tavaramerkkimateriaalit eli sukkahousut ja korkkarit toimivat erityisen hyvin. Viesti on selkeä, aivan kuin se karjuttaisiin suoraan korvaan.

• Omakuva paistettujen munien kanssa, 1996. Hauska, leikkisä, provosoiva ja sopivan osoitteleva. Nainen saa istua miten haluaa! (Kuva ylhäällä)

 

Näyttely avoinna 8.3.2026 asti, kiasma.fi

 

**

Jakso 85. Vuoden nuori taiteilija Man Yau, Tampereen taidemuseo

Man Yau käsittelee aasialaisia stereotypioita ja meidän pitäisi osata puhua asiasta.

Kuka Man Yau?

• Kuvanveistäjä (s. 1991) asuu Helsingissä
• valmistunut maisteriksi Kuvataideakatemiasta ja opiskellut myös Aalto-yliopistossa keramiikkaa ja lasitaidetta
• teoksia ollut esillä Suomessa ja ulkomailla, viime vuosina esimerkiksi Nykytaiteen museo Kiasmassa (2025), HAM Helsingin taidemuseossa (2024), Boy konsthallissa Ruotsissa (2021) ja 198 CAL -galleriassa Lontoossa (2023)
• teoksia on muun muassa Helsingin kaupungin, Kiasman, Suomen Taideyhdistyksen kokoelmissa, EMMAssa ja Japanissa Shigaraki Ceramic Cultural Parkin taidekokoelmassa
• julkinen teoskokonaisuus Dear Souvenir valmistui Kuninkaantammen peruskoulun ja päiväkodin Tammitaloon Helsinkiin 2023

Man Yau tutkii veistoksissaan ja installaatioissaan ”esillä ja puristuksessa olemisen” tunnetta naisena ja ei-valkoisena, eli BIPOC-taiteilijan näkökulmasta (BIPOC=black, indigenous, and (other) people of color: mustat, alkuperäiskansaan kuuluvat ja (muut) ei-valkoihoiset). Taiteilija viittaa kulttuurisen taustaansa. Niinpä Yaun taiteessa teemoina ovat muun muassa eksotisointi, valta, valtasuhteet ja se, miltä ne tuntuvat. Hän lähestyy teoksia usein ensin materiaalien, kuten posliinin ja silkin, kautta. Molemmat ovat olleet siirtomaa-ajan vientituotteita Kiinasta. Niihin assosioituu paitsi kolonialismi myös aasialaiset naiset, porno ja fetissit. Teokset voivat vaikuttaa näennäisesti nätiltä mutta niissä näkee myös väkivaltaa ja sen uhkaa esimerkiksi piikkien muodossa.

Man Yau on hyödyntänyt töissään myös chinoiserie-koristelua. Chinoiserie eli kineseria oli kiinalaisten tuotteiden jäljittelyyn perustunut tyylisuunta, joka syntyi 1600-luvulla. Chinoiserie tarkoittaa ranskaksi ”kiinalaista”, mutta sillä on tarkoitettu kiinalaista, japanilaista tai intialaista, eli survottu kaikki yhden termin alle.

Yaun taide viestii postkolonialistisesta elämästä ja haluaa saada meidät ajattelemaan. Se havahduttaa näkemään ja ymmärtämään, miten tietyt vanhat, kuluneet ja ummehtuneet ajatusmallit, stereotypiat ja ulkopäin annetut roolit vaikuttavat meihin, näkemiseen, puhumiseen ja ajattelemiseen.

Man Yau kertoo: ”Työskentelen veistosten ja installaatioiden parissa, usein imitoiden arkisia esineitä ja esteettisiä vallan symboleja. Minulle ovat keskeisiä materiaalit ja niiden heijastamat kulttuuriset mielleyhtymät. Hyödynnän saven, silkin, metallin ja lasin kaltaisten vaativien materiaalien herättämiä tunteita ja merkityksiä – esimerkiksi keramiikka voi viitata kulttuuriin, josta oletettavasti tulen, silkki eksoottisen kaupallistumiseen ja lasi haurauteen.”

Taustatutkimusta tehtäessä tuli yllättävä havainto, Yaun töistä ei löytynyt kriittistä sanaa, vain kehuja ja ylistystä. Miksihän? Tätä pohdimme jaksossa lisää.

 

MILLAN SUOSIKKITEOKSET

Hardener 02, 2025. Teos viittaa kynsistudioihin ja saa aikaan monenlaisia assosiaatioita ja tunteita.

Faux Bone China, 2024. Haarniska, jossa muun muassa viittauksia taidehistorian naisten tekemiin mestariteoksiin.

Bow Boots, 2024. Väkivaltaa heijastavat jalkineet.

 

KRISTAN SUOSIKIT

Polisher, 2025. Upeasti ohuilla hiekanvärisillä verhoilla lavastettu tila, Peep Show, jossa hierontaa ja kauneushoitoihin viittaavia teoksia.

My Chinoiserie, 2021. Tässäkin teoksessa mukana on chinoiserie eli kineseria, joka oli kiinalaisten tuotteiden jäljittelyyn perustunut tyylisuunta.

Rosie Wallpaper 01. Teoksesta on nähty versio aiemmin muun muassa Mäntän taidemessujen XXVI näyttelyssä (2022) ja Nuoret-näyttelyssä (Kunsthalle, Helsinki, 2023) ja Kiasmassa. Teos on veistosinstallaatio, jossa on käsin sidottuja silkkinauhoja, terästä, lasia, alumiinia ja posliinia. Ne muodostavat tapetin tapaisen ruudukon seinälle. Kukka, ehkä orkidea, näyttää hauraalta ja kauniilta puuteripinkkiä taustaa vasten ja silkkinauhasta solmitut rusetit tekevät kokonaisuudesta sievän. Teoksessa on eroottinen vivahde, kunnes tajuaa, että kukasta pistää esiin teräviä, pitkiä piikkejä. Siinä on uhkaa ja väkivaltaa.

Mikä on Vuoden nuori taiteilija -palkinto?

• jaetaan kerran vuodessa
• voittajalle yksityisnäyttely Tampereen taidemuseossa, näyttelystä tehtävä kirja ja 25 000 euroa
• palkinnon saaja on alle 35-vuotias, kansainvälisesti kiinnostava taiteilija
• tarkoitus on nostaa esille uutta suomalaista taidetta ja tulevaisuuden tekijöitä
• jaettu vuodesta 1982
• Tampereen taidemuseon ja Tampereen kaupungin järjestämä
• voittajan valitsee asiantuntijaryhmä. Vuonna 2025 ryhmän puheenjohtaja oli Tampereen taidemuseon johtaja Selma Green. Työryhmässä olivat mukana Tampereen taidemuseon näyttelypäällikkö Virpi Nikkari, Nykytaiteen museo Kiasman johtaja Kiira Miesmaa, Taideyliopiston Kuvataideakatemian dekaani Leevi Haapala, taidehistorioitsija ja Pro Artibus -säätiön kuraattori FT Juha-Heikki Tihinen, Tampereen taideyhdistyksen edustajana Joni Lehtimäki, Tampereen taiteilijaseuran edustajana kuvataiteilija Anna Hyrkkänen sekä Suomen Taiteilijaseuran edustajana kuvataiteilija Joel Slotte.

”Vuoden nuori taiteilija on tähti, joka hehkuu rohkeutta, luovuutta ja kykyä”, palkinnon antaja kirjoittaa.

Palkinnon on saanut myös muun muassa: vuonna 1992 Osmo Rauhala, 2000 Nanna Susi, 2004 Kim Simonsson, 2005 Viggo Wallensköld, 2021 Joel Slotte ja 2024 Suvi Sysi. Heidät kaikki on mainittu aiemmissa Avajaiset-jaksoissa.

Man Yaun näyttely esillä Tampereen taidemuseossa 11.1.26 asti. tampereentaidemuseo.fi

 

**

Jakso 84. Leandro Erlich, Amos Rex 

Mitä tapahtuu, kun taide räjäyttää arkesi ja aivosi tuhannen pirstaleiksi?

Argentiinalainen taiteilija Leandro Erlich on huijauksen ja illuusioiden nerokas mestari. Se tulee selväksi hänen näyttelyssään Amos Rexissä. Hänen taidettaan nähdään nyt ensimmäistä kertaa Suomessa ja Pohjoismaissa.

Tällä Avajaiset-podcastin näyttelykäynnillä mukana olivat myös tekijöiden teini-ikäiset lapset. Erlichin näyttely on varma valinta, koska hänen nykytaiteensa on helposti lähestyttävää ja nautittavaa vau-efektitaidetta. Erlich onnistuu petkuttamaan ”lavastemaisissa tilamuunteluissa”, joista ei ihan hetkessä toivu. Jos siis aikoo raahata anoppinsa, mummonsa tai lapsensa yhteen näyttelyyn tänä vuonna, se on tämä! (Kaikkia lapsia, appiukkoja tai tätejä ei tietenkään tarvitse raahata, he tulevat oikein mielellään.)

Erlich leikkii todellisuudella ja illuusioilla. Hänet tunnetaan osallistavista installaatioista, jotka härnäävät aisteja ja todellisuuden rajoja. Erlich käsittelee painovoimaa, mahdollista ja mahdotonta.

Näyttelyä kiertäessä aivot ovat kovilla. Erlich nimittäin ottaa hyvin arkisia, normaaleilta vaikuttavia tiloja ja nyrjäyttää ne. Hissi, käytävä, koululuokka tai lentokone saavat Erlich-käsittelyn – ja todellisuus alkaa vääristyä. Tajuaa, ettei kaikki olekaan ihan ok. Meitähän huijataan. Seuraa hämmennys. Aivot käyvät kierroksilla ja koettavat ymmärtää. Oletuskartta on hukassa. Mihin voi luottaa?

Sitten seuraa reaktio: hämmennys, ilo, riemu, uteliaisuus, kauhukin. Lopulta tulee huumaava olo. Olemme ottaneet osaa Erlichin näytelmään. Olemme ryhtyneet leikkimään. Sitä Erlich tavoitteleekin, hän ajattelee, että meissä vapautuu jotain, jonka olemme haudanneet syvälle.

Useassa Erlichin teoksessa on ikkuna. Maailma avautuu ja rajautuu sen kautta, ja se johtaa jonnekin toiseen. Ikkunakin on omalla tavallaan välitila, kahden maailman välissä oleva paikka. Muutkin välitilat, kuten hissit, portaat, käytävät ja julkiset kulkuneuvot, toistuvat Erlichin teoksissa.

Miten museossa mukana olleet teinit kommentoivat näyttelyä?

”Näyttely palautti uskon nykytaiteeseen. Se oli todella nerokas. Samalla nousi arvostus taiteilijaa kohtaan, teosten tekeminen on vaatinut oivalluksia ja paljon työtä. Näyttely on hiottu, ja siinä on vahva tunnelma. En enää ikinä mene hissiin samalla tavalla kuin ennen.”

”Teokset vaativat katsojan. Ne heräsivät eloon vasta, kun siellä oli itse, mutta ne vaativat myös muita ihmisiä. Tykkäsin, että pystyin osallistumaan teoksiin. Näyttely oli hauska ja tykkäsin siitä tosi paljon.”

Teoksiin liittyy vahva interaktiivisuus ja sosiaalisuuden elementti. Teokset luovat väkisin tilanteita ja kohtaamisia muiden kanssa. Mutta miten sosiaalisuus iskee tunnetusti (ja stereotyyppisesti) vakaviin ja passiivisiin suomalaisiin? Emmehän me tykkää puhua tuntemattomille.

Ei hätää, tässä näyttelyssä heittäytyminen on riemullista, ei pakotettua tai kiusallista. Tilanteissa tulee polttava halu jakaa tilanne, reaktio ja ajatukset jonkun kanssa, ihan sama vaikka vastassa on toinen suomalainen.

Mutta miten Erlichin teokset eroavat huvipuistovekkuloista ja illuusiomuseoista?

Erlich itse kertoi avajaisissa, että teokset ”voi kokea niin syvällisesti kuin haluaa.” Eli näyttelyn voi ottaa illuusiona ja pelkkänä leikkinä tai sitten voi miettiä syvemmin arjen ympäristöä ja oletuksia tilasta. Mitä me otamme annettuna? Tilat muokkaavat meitä, antavat ja ohjaavat erilaisin rooleihin. Olemme erilaisia kotona kuin julkisessa tilassa ja toimimme eri tavoin kylpyhuoneessa kuin keittiössä.

Erlichin teoksissa astut näytelmään ja näyttämölle näyttelemään erilaisia rooleja. Kävijät ikään kuin kirjoittavat novelleja hetkessä. Kyse on fiktiosta. Ja mitä lopulta on todellisuus? Kaikki voi olla illuusiota tai lavastetta, kuten Jim Carreyn tähdittämässä elokuvassa The Truman Show.

Vaikka Erlichin teokset ovat leikkisiä, ne ovat myös havainnollistavia ja vaikuttavia. Näyttely ei ole yksitasoinen, visuaalinen illuusio, vaan se on tarinallinen, sosiaalinen ja tilallinen.

Erlichin isä, täti ja veli ovat kaikki arkkitehtejä, ja myös Erlichiä itseä se kiinnostaa, mutta pikemminkin sen psykologinen puoli, tilan ja todellisuuden vaikutus käyttäytymiseen.

SUOSIKKITEOKSET

Tällä kertaa suosikkiteoksen nimeäminen oli todella vaikeaa, sillä jokainen teos oli upea ja yllätyksellinen.

Teinipoika 14 vuotta: Rakennus-teos (2004/2025). Tämän Erlich toteutti ensimmäisen kerran Pariisiin nimellä Batiment, ja sen jälkeen se on kiertänyt lokalisoituna useassa kaupungissa. Helsingissä Erlich on muokannut meille tutun helsinkiläisen jugend-talon ”surrealistiseksi leikkikentäksi”. Ihmiset, me kävijät, luomme teoksen leijumalla, roikkumalla ja pitämällä hauskaa.

Teinityttö 16 vuotta: Jalkakäytävä (2007). Tuttu paikka, mutta harvinainen lähestymiskulma, lattian raja. Teos koetaan heijastuksen kautta.

Milla: Pilvi (2018–2022). Kyseessä on digitaalinen tuloste kirkkaalle lasille ja puiset vitriinit. Lopputuloksena on unenomainen pilvimaailma.

Krista: Hissilabyrintti (2011). Hissi on kaikille tuttu tila, mutta tässä tila ei olekaan sellainen, johon on tottunut. Lapseni halusi aina pienenä painaa hissin nappia, kuten varmaan suurin osa lapsista. Hissi oli hänestä mahtava paikka, jotain harvinaista ja ei-tuttua. Painamalla nappia sai valtaa päättää ja lapsi halusi palavasti olla syy, minkä takia liikutaan. Sitten eräänä päivänä hän ei enää halunnutkaan painaa nappia. Aikuisille hissi on vain pakollinen paha, ikävä välivaihe, hetki arjessa, eikä millään muotoa jännä ympäristö. Hississä vietetään yleensä vain vaivaantunut hetki liian lähellä ventovieraita ihmisiä. PUM, sitten tulee Erlich-käsittely ja yhtäkkiä hissi onkin taas maailman mahtavin paikka.

Mainitaan vielä Luokkahuone-teos (2017/2025). Se on Erlichin uusi, uudelleen lavastettu teos tätä näyttelyä varten. Sekin panee osallistumaan, kyse on heijastuksista ja aikatilasta, 70-luvusta ja hylätystä luokkahuoneesta. Tässä teoksessa on jopa kauhuelokuvaelementti.

Amos Rexissä on ennenkin nähty tämän tyyppisiä, suuren luokan vaikuttavia installaatiota kansainvälisiltä nimekkäiltä nykytaiteilijoilta. Sellainen oli esimerkiksi Hans op de Beeckin kokonaan harmaa näyttely. (Kuuntele jakso 76). Kuraattorit ovat tehneet hyvää työtä.

 

Varaudu: tämä näyttely voi tulla myös uniin. Kuuntele jaksosta, mitä Avajaiset mietti ja uneksi siitä jälkikäteen.

Näyttely avoinna 6.4. asti, amosrex.fi

 

Kuka Leandro Erlich?

• syntynyt vuonna 1973 Buenos Airesissa. Asuu ja työskentelee kolmessa kaupungissa Buenos Airesissa, Montevideossa ja Pariisissa.
• tuli tunnetuksi maailmalla Uima-allas-teoksesta (1999). Teos oli esillä vuoden 2001 Venetsian biennaalissa. Teos on pysyvästi esillä 21st Century Museum of Contemporary Art -museossa, Japanin Kanazawassa. Teos on uima-allas, mutta ei kuitenkaan. Altaassa pystyy oleilemaan sen pohjalla mutta myös katsomaan sitä ylhäältä päin. Vesi on illuusio.
• teoksia useassa kansainvälisessä museossa, kuten Tate Modernissa ja Centre Pompidoussa
• on ollut ehdolla ja saanut useita kansainvälisiä taidepalkintoja

 

**

JAKSO 83. Antti Laitisen Helisevä metsä ja Dialogeja-kokoelma EMMA:ssa

Espoon modernin taiteen museon EMMA:n uudet näyttelyt eivät toimi ruudun kautta, ne pitää kokea paikan päällä.

Vaikka ensimmäisessä come-back-jaksossa puhuimme siitä, miten nykyteokset on tehty somea ja ruutua varten, Antti Laitisen teos Helisevä metsä ei toimi ruudulla, eikä siitä saa kunnon kuvia. Teos on moniaistillinen. Se pitää kokea paikan päällä, jotta sen upeus avautuu.

Teos koostuu 26:sta, ikään kuin uudelleen kokoon kursitusta puusta, jotka on tehty kepeistä, oksista ja juurakoista. Puut ovat kuin Frankensteinin hirviömäinen versio oikeasta, elävästä metsästä. Teoksessa on käytetty tuhat kiloa puuta. Kalikat on kerätty ympäri Etelä-Suomea, pilkottu, järsitty, pesty, liotettu ja pakastettu, ja niiden läpi kulkee kilometrin verran siimaa, ja ne on koneistettu. Tekniikan ansioista ”puut” värisevät, heiluvat ja kalisevat.

Kun teoksessa kulkee yksin, se vaikuttaa aavemaiselta, pystyyn kuolleelta metsältä. Sen äänimaailma on tärkeä osa teosta. Tuntuu kuin kuollut metsä valittaisi kohtaloaan. Ääni ei kuulosta juurikaan helinältä, vaan kalinalta, kolinalta ja oudolta vinkunalta. Aivan kuten oikeassakin metsässä liikkuessa, tässäkin metsässä hienointa on hiljentyä siellä yksin. Betonibrutalistisessa museotilassa metsän kuolemaefekti vain tehostuu. Aavemaisuus olisi korostunut entisestään, jos valaistus olisi ollut hämärämpi. Nyt se oli melko kirkas.

Antti Laitinen taiteilijana

Laitinen käyttää valokuvaa ja videota ja tekee performansseja. Hän pohtii niiden kautta suhdetta luontoon. Laitinen näkee teoksiinsa paljon vaivaa, prosessit ovat hitaita ja työläitä, ja niistä tulee osa teosta. Laitiselle tunnusomaista on se, että hän panee asioita ja esineitä ja vaikkapa luontoa paloiksi ja kokoaa ne sitten uudelleen.

Broken Landscape -teoksissa hän rikkoi maisemaa, muokkasi sitä, taivutteli luontoa uuteen muotoon ja sitten valokuvasi lopputuloksia. Hän on myös juossut itsensä hikeen ja tehnyt omalla alastomalla kehollaan ja sen hiellä teoksen. Kun hän halusi oman saaren, hän alkoi kuljettaa mereen hiekkaa ämpäri kerrallaan, jotta saisi sellaisen. Hän on myös seilannut itse tekemällään kaarnaveneellä Tallinnaan ja erotellut aarin kokoisen pläntin metsää osiin. Viimeksi mainittu työ vei aikaa puoli vuotta.

 

Laitinen tekee absurdeja kokeiluja. Hänelle tyypillistä on lapsenomainen ihmettely ja leikki. Hän esittää tutut asiat uudessa valossa, saa meidät pysähtymää luonnon äärelle, nostaa arjen asioita esille, panee katsojat havahtumaan ja kummastelemaan. Aluksi Laitinen työsti vesielementtiä ja vuodesta 2011, kun hän muutti Somerolle, on metsä ja puu hallinnut hänen teoksiaan.

Antti Laitinen on syntynyt vuonna 1975 Raahessa, mutta asuu Somerolla Varsinais-Suomessa. Hän on valmistunut Turun taideakatemiasta vuonna 2002 ja Kuvataideakatemiasta vuonna 2004. Hänelle myönnettiin valtion kolmivuotinen taiteilija-apuraha 2021. Antti Laitinen oli vuoden 2013 Venetsian biennaalin Suomen paviljongin taiteilija. Hänellä on ollut yksityisnäyttelyitä Suomessa ja muissa Pohjoismaissa, Belgiassa, Iso-Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Kiinassa.

Tutkitaan seuraavaksi DIALOGEJA-kokoelmanäyttelyä samaisessa EMMA-museossa

Näyttelyyn on koottu Saastamoisen säätiön 3000:n teoksen joukosta koti- ja ulkomaisilta taiteilijoilta 40 nykytaiteen teosta. Idea on, että teokset ovat vapaassa vuoropuhelussa keskenään. Teemoja ovat muun muassa ajan kuluminen ja valta.

Mukana on teoksia seuraavilta taiteilijoilta: Pamela Brandt, Océane Bruel, Curtis Cuffie, Rineke Dijkstra, Elmgreen & Dragset, VALIE EXPORT, Sami Havia, Hannaleena Heiska, Markku Keränen, Lebohang Kganye, Markus Konttinen, Paul McCarthy, Thao Nguyen Phan, Howardena Pindell, Pol Taburet, Emilia Tanner, Toni Vallasjoki ja Xiao Zhiyu. Lisäksi yksi näyttelyn saleista on omistettu ihmistä eri tavoin kuvaaville teoksille taiteilijoilta Mirja Airas, Milla Aska, Gösta Diehl, Marlene Dumas, Marjatta Hanhijoki, Chantal Joffe, Sanya Kantarovsky, Markus Lüpertz, Olavi Martikainen, Åke Mattas, Elina Merenmies, Elizabeth Peyton, Janne Räisänen, Dana Schutz, Mari Sunna, Antti Tanttu, Rosemarie Trockel ja Rafael Wardi.

Näyttelyn ripustus on väljä ja ilmava, ja se tekee teoksista helposti koettavia. Vaikka teokset eivät aina puhuttele, tilassa on miellyttävä liikkua ja katsella, niinpä ei-niin-puhuttelevat-teokset eivät haittaa tai häiritse. EMMAn tilat toimivat loistavasti teosten kanssa, niin tässä näyttelyssä kuin aiemminkin. On käsittämätöntä, ettei tiloja ole suunniteltu museoksi, vaan Aarno Ruusuvuori (1925–1992) suunnitteli rakennuksen kirjapainoksi, ja se valmistui vuosina 1964–74. Moni nykytaiteen museo toimii huonommin kuin Weegee-talo.

MILLAN SUOSIKIT KOKOELMASTA

Aura Saarikoski (s. 1987, Suomi): Tahra paidassa (kyyneleet ja ripsiväri meleeratun harmaalla), 2021

Ida Ekblad (s. 1980, Norja): Sotkuinen kaupunki, 2019

Marjatta Hanhijoki (1948–2025, Suomi): Susanna, via parfumerie, 1994

Océane Bruel (s. 1991, Ranska): Suu, 1991

KRISTAN SUOSIKIT

Louise Bourgoise (1911–2010, Ranska&USA): Topiary-sarjasta (1998) Sininen puku

Xiao Zhiyu (s. 1995, Kiina, Suomi): Kerrostuvat kukkulat säteilevät valoa, 2024.

Matthew Krishanu (s. 1980, UK): Veistospuisto, 2024.

Erityismaininta Elmgren&Dragset: Voimattomat rakenteet, kuva 101, vuodelta 2012.

Berliiniläiskaksikko osaa veistokset. Tämä kultainen keinuhevonen ja sillä ratsastava poika viittaa muun muassa pönöttäviin ratsastajapatsaisiin. Teimme kaksikosta podcastjakson numero 3., kun heillä oli näyttely EMMAssa vuonna 2020.

Ennen kuin lähdet kotiin, muistathan katsastaa myös Pekka Jylhän Nuorallatanssija -veistoksen ulkona, museon edessä!

Näyttelyt ovat avoinna 23.8.26 asti, emmamuseum.fi

**

JAKSO 82. Gallen-Kallela, Klimt & Wien Ateneumissa 

Mahtuuko kaksi suurta mestaria, Klimt ja Gallen-Kallela, yhteen museoon?

Gustav Klimtin (1862–1918) maalauksia nähdään nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Klimt on taiteen suuri mestari ja museot myyvät enemmän hänen maalaustensa värikopioita kuin kenenkään muun taiteilijan. Klimtin teoksia ei juurikaan lainata; ne ovat Wienin vetonauloja ja kansallisaarteita, mutta myös liian hauraita matkustamaan.

Klimtillä on yksi taiteen historian kauniimmista piirustusjäljistä. Hänen maalauksissaan puolestaan näkyy omintakeinen, helposti tunnistettava tyyli: Klimt kuvaa usein naisia, mutta tekee sen omalla tavallaan. Hän rikkoo maalauspinnan, lisää mukaan geometriaa, kultaa, kukkia, spiraaleja, pyörteitä. Hän leikittelee muodoilla ja haastaa kaksi- ja kolmiulotteisuuden. Tyyli on jugendin parhaita.

Klimt vaikutti moniin taiteilijoihin, ehkä selvimmin toiseen itävaltalaiseen Egon Schieleen (1890–1918), suojattiinsa, mutta myös esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelaan (1865–1931). Klimt tunsi Gallen-Kallelan, ja he ottivat vaikutteita toisiltaan. He ihailivat ja kunnioittivat toisiaan ja tekivät yhteistyötä.

 

Gallen-Kallela, Klimt & Wien -näyttely käsittelee temaattisesti Wienin sesessiota. Sesessio tarkoittaa erottautumista jostakin. Siihen liittyy 1800-luvun lopun murros ja uudistumishalu.

Klimt ja joukko wieniläisiä taiteilijoita erosi konservatiivisesta taideakatemiasta ja perusti 1800-luvun lopussa ”Itävallan taidemaalareiden liiton” eli Wienin sesession. Klimtistä tuli liiton puheenjohtaja. Sesessio järjesti muun muassa näyttelyitä ja loi uutta, modernia taidetta. Kaikkien alojen taiteilijat olivat uudistuksessa mukana. Kuvataiteilijoiden tehtävä oli visualisoida uutta maailmaa. Sesessionistit loivat kokonaistaideteoksia, joissa yhdistyvät kuvataide, arkkitehtuuri, sisustus, käsityö, muotoilu ja muoti. Suomessa on useita esimerkkejä vastaavista kokonaistaideteoksista, esimerkiksi Gallen-Kallelan museo Tarvaspää. https://gallen-kallela.fi/

Sesessio-ajatuksen mukaan tämäkin näyttely pyrkii olemaan kokonaisteos: Maalausten lisäksi Gallen-Kallela, Klimt & Wien -näyttelyssä on esillä valokuvia, designesineitä, koruja ja muotia usealta eri tekijältä.

Mestari 1: AKSELI GALLEN-KALLELA

Gallen-Kallela työskenteli Keski-Euroopassa vuosina 1895–1908 ja osallistui sesessio-näyttelyihin. Gustav Klimt kutsui Gallen-Kallelan vuoden 1901 ja 1904 näyttelyihin Wieniin. Häneltä oli esillä yli 10 työtä, kun muilta taiteilijoilla oli vain muutamia. Gallen-Kallelasta, hänen tyylistään, väreistään ja monumentaalimaalauksista pidettiin paljon.

Ateneumin näyttelyssä on kattavasti esillä Gallen-Kallelan tuotantoa ja yksi täysin uusi löytö: maisema Ruovedeltä. Mukana on myös monia harvemmin nähtyjä teoksia. Voi olla, että tämä näyttely uudistaa käsitystä Gallen-Kallelan taiteestaan.

 

Mestari 2: GUSTAV KLIMT

Klimt syntyi Wienissä vuonna 1862. Hän valmistui taideteollisesta koulusta vuonna 1883 arkkitehtuurimaalariksi. Valmistuttuaan Gustav Klimt perusti sisustusalan yrityksen yhdessä ystävänsä Franz Matschin ja veljensä, kaivertaja Ernst Klimtin kanssa. He tekivät useita teattereiden sisustuksia, lähinnä sisustusmaalauksia. Asiakkaina oli muun muassa Itävalta-Unkarin keisarinnan Elisabetin maaseutuhuvilan, Villa Hermesin. Klimt maalasi useita upeita teoksia teattereihin mutta Burgtheaterin auditorioon tehty, klassisen pikkutarkka maalaus teki Klimtistä superkuuluisan, muodikkaan ja halutun maalarin, johtavan hahmon Wienin taidemaailmaan.

Mutta sitten vuonna 1892 Klimtin isä ja veli Ernst kuolivat, ja Gustav suri vetäytymällä julkisuudesta. Hän ryhtyi tekemään erilaisia kokeiluja ja tutki muun muassa itämaista, Bysantin ja Egyptin taidetta.

Klimtin tunnetuimmat teokset, ne, joista on tehty kasseja, magneetteja ja julisteita, kuuluvat ”kultaiseen vaiheeseen”, monissa teoksissa on käytetty lehtikultaa. Rakastetuimpiin maalauksiin kuuluvat Adele Bloch-Bauer I:n muotokuva (1907) ja Suudelma (1907–1908). Viimeksi mainittua ei nähdä Suomessa sellaisenaan, mutta siitä tehty edoskuva on mukana portfoliossa. Se onkin näyttelyn todellinen aarre ja vetonaula.

Klimtin portfolio on teossalkku, jossa on monia tuttuja teoksia minikoossa, printteinä. Klimt itse valitsi mukaan 50 teosta. Esillä oleva portfolio löytyi Kansalliskirjastosta, se oli saatu lahjoituksena vuonna 1943. Portfolioita tehtiin vain 300 kappaletta eli esillä on keräilyharvinaisuus.

KLIMTIN YKSITYISELÄMÄ

Koska Klimt oli elinaikanaan kuuluisa ja tienasi hyvin, hän pystyi valitsemaan asiakkaansa. Hänen tapansa maalata oli hidas ja työläs. Vuoteen 1910 mennessä Gustav Klimt hylkäsi kultaisen tyylin.

Klimt vietti melko eristäytynyttä elämää ja asui koko elämänsä äitinsä Anna Klimtin kanssa, mutta hänellä oli lukuisia naisystäviä ja väitetään, että jopa 14 lasta, kaikki tietysti aviottomia. Ilmeisesti hän harrasti seksisuhteita ateljeessaan seurapiirirouvien kanssa. Oli kuitenkin yksi nainen ylitse muiden: itävaltalainen muotisuunnittelija Emilie Louise Flöge (1874–1952). Hänen sisarensa Helene oli naimisissa Gustavin veljen Ernstin kanssa. Emilie oli Klimtin suosikkimalli ja pitkäaikaisin kumppani.

Klimt sairastui espanjantautiin, sai aivohalvauksen ja keuhkoinfektion ja kuoli 55-vuotiaana vuonna 1918. Myöhemmin samana vuonna Egon Schiele menehtyi samaan tautiin. Lopulta noin viisi prosenttia maapallon väestöstä kuoli espanjantautiin.

Klimt testamenttasi puolet omaisuudestaan Emilie ​​Flögelle, toisen puolen perheelleen.

Näyttelyssä on esillä useita reformipukuja, myös Emilie Flögen reformipuku. Väljä reformipuku vapautti naisen korsetin puristuksesta ja mahdollisti vapaan liikkeen.

 

MILLAN SUOSIKIT

Gallen-Kallela: Mary ompelee Kalelan kuistilla

 

Klimt: Amalie Zuckerkandlin muotokuva, 1918

Franz von Stuck: Sfinkisin suudelma, 1895

Carl Moll: Hämärä, 1900

KRISTAN SUOSIKIT

Gallen-Kallela: Ukkospilviä taivaanrannalla, 1897 ja Tuonelan joella, 1903

 

Klimt: Äiti ja kaksi lasta, 1919

 

Kolo Moser: Syklaamiasetelma, 1907

 

Käy katsomassa myös Beethoven friisin hieno toisinto, alkuperäinen on Wienissä. Tilassa soi tasatunnein Beethovenin 9. sinfonian osa.

 

Entä mahtuvatko kaksi suurta mestaria yhtä aikaa samaan museoon?

Todella hyvin. Heidän työnsä tukevat, voimistavat ja käyvät vuoropuhelua keskenään, aivan kuten mestarit tekivät oikeassa elämässä yli sata vuotta sitten.

Näyttely Ateneumissa 1.2.2026 asti. https://ateneum.fi/

 ***

 

JAKSO 81. Espanja myyttien takana -näyttelyssä Espanja tulee silmille vai tuleeko sittenkään

Espanja myyttien takana -näyttelyssä Sinebrychoffin museossa on esillä 66 teosta espanjalaisilta taiteilijoilta, pääasiassa maalauksia 1800- ja 1900-luvuilta. Näyttely on historiallinen, sillä espanjalaisia, tämän ajanjakson teoksia on esillä näin laajasti ensimmäistä kertaa Suomessa.

Moni meistä on käynyt Espanjassa lomalla. Mielikuvat maasta ovat vahvoja. Niitä on rakennettu satoja vuosia, siitä asti, kun ensimmäiset matkailijat kävivät Espanjassa 1700-luvulla. 1800-luvulla taiteilijat osallistuivat mielikuvien rakentamiseen, he olivat kuin varhainen Espanjan matkailutoimisto.

Mielikuviin liittyy stereotypioita mutta myös tuoksuja, hajuja, elämyksiä, todellisia ja mielikuvituksen tuotteita, ihanteita ja myyttejä, tapahtumia ja ihmisiä.

Saako näyttely mielikuvat elämään? Maistuuko suussa sangria ja tapakset, soiko korvissa flamenco ja tuoksuuko sitrus ja suolainen Välimeri?

Teoksissa näkyy espanjalaista arkea ja juhlaa; on uskontoa, käsitöiden tekemistä, flamencoa ja härkätaistelua, paikallisia asuja, koruja ja koteja, kenkien sovitusta suutarilla ja parturikäyntiä. Jotkut teokset ovat todella stereotyyppisiä ja romantisoituja, jopa sen verran imeliä, että tulee miettineeksi, katsooko sen ajan telenovelaa.

Telenovelaksi sanotaan Latinalaisesta Amerikasta (ja usein myös Espanjasta) peräisin olevia television saippuasarjoja. Tele tarkoittaa televisiota ja novela on romaani. Juonessa vilisee rakkauskiemuroita, kulttuuria ja perhesuhteita. Museon näyttelyssä kyse on kuitenkin costumbrismo-nimisestä vanhasta taidetyylistä, jossa kuvataan sikäläisiä tapoja, perinteitä ja arkea. Costumbre on espanjaksi tapa. Tyyli voi olla realistinen ja romanttinen tai vaikka satiirinen.

 

Entä sitten espanjalaiset taiteilijat? Moni tuntee varmasti ainakin Goyan ja Picasson.

Mutta ketä oli näiden kahden mestarin välissä?

Francisco de Goyan (1746–1828) vaikutus on ollut – ja on yhä – suuri paitsi Espanjan myös koko Euroopan taiteelle. Goya oli Espanjan hovin maalari 1780-luvulla ja teki paljon muotokuvia, mutta ehkäpä vaikuttavimpia ovat hänen ”mustan kauden” maalauksensa. Goya maalasi myös tunnetun Alaston Maja -maalauksen, joka oli siihen aikaan hyvin julkea ja rohkea teos, koska kuvassa oli täysin alaston nainen makaamassa. Kun Goya sairastui, hän teki synkkiä, pimeitä, ärhäköitä, outoja ja pelottaviakin kuvia, kuten Saturnus syö poikansa (noin vuodelta 1820). Sittemmin Goya vaikutti surrealismiin ja symbolismiin.

Ennen Goyaa Espanjassa oli sellaisia taiteilijasuuruuksia, kuten El Greco, Diego Velázquez ja Bartolome Esteban Murillo. Ja Goyan jälkeen tuli Pablo Picasso (1881–1973), jonka tuntevat kaikki. Sittemmin Espanjasta maailman laajuiseen kuuluisuuteen ovat nousseet esimerkiksi Salvador Dali, Joan Miro ja Antoni Tàpies.

Näyttelyn tarkoitus on tuoda esille 1800-luvun espanjalaista maalaustaidetta, koska sitä ei tunneta juuri lainkaan. Voi tietysti kysyä, että miksei tunneta. Olisiko kyseessä väliinputoamiskausi, suvantovaihe?

Yksi vaihtoehtoinen tapa koota näyttely olisi aloittaa se valtavalla, vaikuttavalla Goyan teoksella ja päättää se jollain Picasson maalauksella. Silloin välivaihe olisi tullut selvemmin, kronologisemmin esille. Goyan teoksia voi olla vaikea saada lainaan, nyt mukana oli kyllä pieniä grafiikan vedoksia. Hyvä niin. Kansallisgalleria ja tässä tapauksessa Ateneum omistaa ainakin yhden Picasson maalauksen: Naisen rintakuva Cranach nuoremman mukaan, vuodelta 1958, ja useita grafiikanvedoksia ja piirroksia. Picassoa varmasti olisi saanut.

Näyttelyn maalausten tyyli ja aiheet eivät kuitenkaan eroa paljoakaan aikakauden muiden taiteilijoiden, vaikkapa Albert Edelfeltin teoksista; teoksissa nähdään pyöräilyä, muotokuvia, kaupunkielämää ja kauniita alastomia naisia. Miksi näin?

1800-luvulla suurin piirtein kaikki taiteilijat ajautuivat jossain vaiheessa uraansa Pariisiin, ja siellä luotiin ajan muotitaide, jota liki kaikki seurasivat. Se oli ajan ”eliitin” hyväksymää, ”oikeaa, hyvää” taidetta. Toki poikkeuksiakin oli, mutta kun ajan taidetta katsoo nyt, sehän on pääosin hyvin saman tyylistä ja henkistä. 1800-luvulla maailma muuttui todella radikaalisti, tuli uusia keksintöjä, kuten rautatiet, puhelin ja kamera, ja naisen asema muuttui. Tätä uutta modernia maailmaa haluttiin kuvata. Ja ainahan piti tietenkin maalata alastomia naisia, milloin minkin syyn nojalla. Tietysti tehtiin myös muotokuvia ja maisemia. Niinpä aiheet ovat hyvin samanlaisia. Monesti taiteilijoiden piti myös ottaa huomioon se, mikä möi. Luotiin taidetta, jolle oli ostovoimaa.

Jotain eroja silti on: espanjalaisten tyyli, ainakin tässä näyttelyssä, näyttää pikkutarkalta, koristeelliseltakin ja mukana on paljon pieniä yksityiskohtia esimerkiksi kankaiden laskoksia ja koristuksia. Lopputulos on runsasta.

Näyttelyä katsoessa voi miettiä kuratointia, eli sitä, mitä teoksia valitaan mukaan ja miten teokset laitetaan esille. Mitä näyttelyllä on tavoiteltu? Mikä teema on valittu? Entä miten olisi saatu vahvemmin, enemmän ”aitoa espanjalaista tunnelmaa” esille, jos sitä jäi kaipaamaan? Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, mitä teoksia on saatavilla ja mistä kokoelmista. Tässä näyttelyssä teemana on Espanjan myytit ja mielikuvat ja teoksia oli kolmesta kokoelmasta. Oliko museo onnistunut työssä? Sen voi jokainen itse arvioida.

Jäimme kaipaamaan paria näyttävää teosta, josta Espanja vyöryisi päälle. Alakerran ripustus ja teokset puhuttelivat podcastin tekijöitä eniten. Alakerran esillepano on useissa museon näyttelyissä ollut vapaampi, leikkisämpi ja rohkeampi kuin yläkerran ripustus. Yläkerta noudattaa ehkäpä laajaa yleisöä miellyttävää, konservatiivisempaa tyyliä.

Hieno esimerkki toimivasta mutta hyvin rohkeasta ripustuksesta on Taidekoti Kirpilän Kolmas elämä – Seppo Fräntin kokoelmanäyttely (esillä 7.12.2025 asti) https://taidekotikirpila.fi/kolmas-elama-seppo-frantin-kokoelmanayttely-taidekoti-kirpilassa/ Lämmin suositus!

MILLAN SUOSIKKITEOKSET

Lluis Masriera: Auringonvarjon alla (1928)

Nicolau Raurich I: Petre Öinen Kylä (1912)

Joaquin Agrasot: Casa Del Chapiz, Granada (1876)

 

 

KRISTAN SUOSIKIT

Mariano Fortuny y Marsal (1838–1874) on tunnetuimpia paikallisista 1800-luvun mestareista ja vaikuttanut varmaankin eniten muihin maan taiteilijoihin. Hän suosi orientalismia.

Orientalismi on 1700- ja 1800-luvuilla eurooppalaisten taiteilijoiden tapa ihailla, ihmetellä ja kuvata etenkin itää ja idän kulttuureja – tai ylipäätään muita kuin länsimaisia – ja niistä syntyneitä mielikuvia. ”Muut, toiset” ja heidän arkensa ja estetiikkansa koettiin eksoottisena, kiehtovana ja jännänä, mutta myöhempi tutkimus on todennut, että tämä toiseus oli monesti myös rasistista, koska ”muut” koetiin vähemmän arvokkaaksi kuin länsi. Itämainen eksotiikka oli todella muodikasta 1800-luvulla. Hassua kyllä, taiteilijat ei aina edes matkustaneet muihin maihin, vaan matkivat toisiaan. Eräs tunnettuimmista orientalisteista oli Eugène Delacroix´n (1798–1863).

Orientalismin suosikkihahmoihin kuuluivat idealisoidut, myyttiset naishahmot, odaliskit. Todellisuudessa nämä itämaiset jalkavaimot ja haaremin naiset olivat myös kauppatavaraa. Alastomia odaliskihahmoja voi olla jopa kiusallista katsoa tässä ajassa. Museot ovat pullollaan samankaltaisia nudeja, eikä niitä olla ottamassa pois seiniltä. Tärkeää on havahtua ja huomata, miten naista on kuvattu eri aikoina ja miten naisen rooli ja kuvaustavat ovat muuttuneet – ja toisaalta eivät ole.

 Kristan suosikkeihin lukeutuvat Fortunyn Pohjois-Afrikka-kuvaukset kuten kuvassa oleva Piipunpolttaja (1868) ja Rukoileva arabi (1867).

Joaquim Mirin (1873–1940) teokset Valencia (1926) ja Serranos-tornit (1926). Maalausten paksut, herkulliset siveltimenvedot ja upea Välimeren ainutlaatuisen valon kuvaus nostivat nämäkin maalaukset suosikeiksi.

 

Suosikkilistalle pääsi myös Ramon Casas: Puigcerdan pikku parturi (1890). Parturin lattia saa ison roolin maalauksen etualalla. Liike ja hetki on hienosti läsnä. Asetelmallisesti erinomainen ja selkeästi yksi rohkeimmista arjen kuvauksista tässä näyttelyssä.

Espanja myyttien takana -näyttely voisi olla hyvä paikka aloittaa, jos nykytaide tai taide ylipäätään tuntuu vaikealta. Maalaukset ovat esittäviä ja jokainen löytää niistä jotain tuttua. Espanja on meille tuttu, ainakin mielikuvissa ja matkoilta.

Taiteessa on parasta se, ettei kenenkään näkemys tai mielipide voi tai saa olla ehdoton totuus. Jokaisella on oikeus omaan näkemykseen taiteesta. Kolahtaako vai ei, tuleeko Espanja silmille vai ei? Sinä päätät. Mene katsomaan! Sinebrychoff on muutenkin huikea kotimuseo, jossa vierailu kannattaa, käy siis myös yläkerrassa.

https://sinebrychoffintaidemuseo.fi/

Näyttely avoinna 11.1.2026.

 

***

JAKSO 80. Taideilmiöt nyt! Kuunneltavissa 16.9.25 alkaen.

Avajaiset-taidepodcastin come-back-jaksossa kysytään, mitä nykytaiteessa tapahtuu tällä hetkellä. Kuka on kuuma tekijä, mistä taidetta tehdään? Entä mitä sinä ostaisit, jos raha ei olisi ongelma?

Avajaiset palaa yli kahden vuoden tauon jälkeen, kiitos Taiteen edistämiskeskuksen Taidejournalismi-apurahan. Teemme tänä syksynä 10 uutta jaksoa ja ne ilmestyvät sitä mukaan, kun uusia mielenkiintoisia näyttelyitä tulee.

Ensimmäisessä jaksossa pohdimme, mitkä ovat kuvataidekentän uudet ilmiöt.

Aloitetaan kuitenkin siitä, millainen taidekesä 2025 oli. Mikä jäi mieleen? Mitä voi suositella?

Milla nosti esiin neljä kokemusta:

• Taiteilija Enni Idin (1904–1992) kotimuseo Padasjoella on avoinna kesäisin. Kotimuseo on pikkuruinen mökki, jonka Id on koristellut maalauksin kauttaaltaan. Paikka tuo mieleen enemmänkin Frida Kahlo -maisen kodin kuin perinteisen mummonmökin.

Kts. lisää kuvia esim. täältä https://www.facebook.com/enniid1904/?locale=fi_FI

 

Dafna Maimon Oireita-näyttely, joka on Kiasmassa 21.9.25 asti. Näyttelyn Suoli-teos oli esillä 2021 Helsinki Biennaalissa mutta erityisesti Milla vaikuttui videoteoksesta.

 Photo: Kansallisgalleria | Finnish National Gallery /Pirje Mykkänen

• Helsinki Biennaali 2025 ja siellä erityisesti Sara Bjarlandin Rantautuminen-teos. Biennaali on avoinna 21.9.25 asti Vallisaaressa.
• Näiden lisäksi Millan yllätti Helsingin kuvataidelukion wc-tilat. Niissä on oppilaiden tekemiä, reliefimäisiä kaakeleita. Vessoja on kaksi, musta ja valkoinen.
• 

Kristalle jäi mieleen kolme näyttelyä kesältä 2025.

Ensimmäisenä Helsinki Biennaali 25. Isoissa näyttelyissä on aina laaja kirjo, monenlaisia teoksia, eivätkä kaikki voi millään puhutella. Mutta jos on yksi päivä aikaa ja kaipaa retkikohdetta, on biennaali täydellinen valinta. Saaren luonto, historia ja lokaatio ovat ainutlaatuisia, suorastaan ihmeellisiä. Myös terassit, ravintolat ja kahvilat ovat huippuja.

Parhaimmillaan taide käy keskustelua luonnon tai tilan kanssa ja on tilaan oikean kokoinen, mutta pahimmillaan teos on irrallinen ja väärän kokoinen. Kiinnitin huomiota tilan hyödyntämisen ongelmaan, ja kun kyse on luonnosta, skaala on mahdoton, sehän on valtava, loputon, ja se oli jossain teoksissa ongelma, eli teos hukkui, katosi luontoon, ja joskus upeaa sisätilaa ei ollut hyödynnetty. Keskustelua ei syntynyt. Se harmitti.

Äänitaide oli isossa roolissa, se on hienoa, mutta muutamassa teoksessa ääni tuntui itsetarkoitukselta.

Pidin erityisesti suomalaisten Sara Bjarlandin Rantautuminen-teoksesta (sama kuin Millalla), jossa tyhjät rantaleludelfiinit näyttävät hylätyiltä kallioisella rannalla, ja Pia Sirénin valtavan suuresta, rakennustelineistä ja pressuista tehdystä Under cover -maisemasta.

Vinkkinä: Sirenin suuri teos Big Botanic avautuu Lönnströmin taidemuseoon Raumalle tänä syksynä.

Toinen huikea kokemus oli Serlachius museon Monogrammisti I.S. näyttely. Se oli suppea mutta äärimmäisen kiehtova. Nostan hattua, että Serlachius oli löytänyt tämän vanhan mysteerimestarin ja antoi hänelle oman näyttelyn, joka oli ensimmäinen laatuaan koko maailmassa. Ikävä kyllä näyttely loppui jo.

Maalaukset ovat pieniä, tummia, arvoituksellisia, niissä on hiljaista läsnäoloa. Tämä nimimerkillä I.S. tunnettu maalari oli Rembrandtin aikalainen, hän eli 1620-luvulla mahdollisesti Amsterdamissa. Kuka hän oli? Se on kutkuttava mysteeri. Työ jatkuu, ehkä tutkijat selvittävät lisää hänestä.

Kesän huikein taidekokemus oli päästä katsomaan miljardööri Poju ja Anita Zabludowiczin teoksia Sarvisaloon. Pariskunnalla on nykytaiteen kokoelma, josta osa on Lontoossa, osa New Yorkissa ja osa Sarvisalossa, Loviisan saaristossa. Siellä on myös residenssi, jonne kutsutaan pääasiassa nuoria kansainvälisiä taiteilijoita työskentelemään ja tekemään paikan päälle teoksia. Olin niitä onnekkaita ja harvinaisia vieraita, jotka pääsivät käymään kahdessa kohteessa Sarvisalossa Taideyhdistyksen matkalla.

Kaikki nähty oli upeaa ja ensiluokkaista. Tuntui kuin olisin yhden iltapäivän ja illan syönyt Michelin ruokaa ja huuhdellut sen alas samppanjalla. Ehdoton kruunu oli brittitaiteilija Keith Tysonin installaatio Large Field Array (tehty vuosina 2006–2007).

Sanotaan, että kuollessa elämä vilistää filminauhana pikakelauksella. Jotain samanlaista koin, kun astui Tysonin teokseen. Teos koostuu 300 veistoksesta, ja se sijaitsee sitä varten rakennetussa talossa. Jouduin loksauttelemaan alaleukaani kiinni useamman kerran. Koin kymmeniä tunteita ilosta suruun. Ajattelin, että ei voi olla totta, tämä on minun tarinani, Tyson on kuvannut minun elämäkertani. Mutta sitten tajusin, että ei, Tysonhan on tavoittanut meidän kaikkien tarinan, jaetun yhteisen historian. Veistokset ovat ikään kuin neliöitä ja mukana on taiteen klassikoita, populaarikulttuuri-ikoneita, uskontojen symboleja, tapahtumia… Kävin läpi liki koko elämäni ja samalla kaikkien ihmisten kanssa jaetut kokemukset ja yhteisen elämän.

Mennään sitten itse aiheeseen, eli mitä nykytaiteessa tapahtuu nyt.

Krista pyysi haastattelua 14 ihmiseltä, taiteen eri alojen vaikuttajalta ja tietäjältä, heistä vain viisi vastasi itse kysymyksiin. Kolme heistä oli opiskelijaa, ja minulle tuttua. Kolme kieltäytyi haastattelusta, kaksi vetosi kiireeseen ja yksi asemaansa. Ja kuusi henkilöä ei vastannut mitään.

Mistä tämä kertoo?

Yksi vastaus voi olla taidekentän elitismi. Niin ainakin eräs taidealan vaikuttaja kommentoi minulle. Hän sanoi, että olin kysynyt juuri sen väärän kysymyksen eliitiltä. ”He pelkäävät, ei omia mielipiteitä uskalleta kertoa, voi suututtaa jonkun taiteilijan tai muun tahon.”

Tuntuu kuin olisi udellut valtion huippusalaisuuksia.

Helsingin Sanomat julkaisi elokuussa 2025 Johanna Oras on liian kaupallinen taide-eliitille -nimisen artikkelin https://www.hs.fi/visio/art-2000011398087.html. Siinä sanottiin, että taiteen portinvartijoina toimivat taidekriitikot ja arvostetuimmat helsinkiläisgalleriat. Eliitti arvostaa ”haastavaa, monimutkaista ja kantaaottavaa” taidetta. Kansan makuun taas osuvat muun muassa Juhani Palmu, Soile Yli-Mäyry, Reidar Särestöniemi, Kaj Stenvall, Nanna Susi, Riitta Nelimarkka ja Katariina Souri. Näiden kaupallisten taiteilijoiden tyyli on eliitin mukaan esittävää, dekoratiivista ja miellyttävää, aiheet ovat helppoja, eivätkä työt ota kantaa. On asetelmia ja maisemia.

Asiantuntijoiden pitää myös miettiä, mitä muut taiteilijat, kriitikot ja galleristit ajattelevat, ja että ”väärän taiteilijan kehuminen voidaan tulkita osoitukseksi huonosta arvostelukyvystä.”

Ehkä näillä artikkelissa listatuilla nimillä viitattiin naisten- ja iltapäivälehtien vakiovieraisiin. Onko kyse paitsi kaupallistamisesta myös ylipäätään rahasta? Nämä taiteilijat myyvät hyvin, ja perinteisesti ja kärjistetysti taiteilijan pitää olla köyhä ja kärsivä. Tämä jakaa taiteilijat kasteihin: on eliitin hyväksymä, apurahoja saava ja arvostusta nauttiva porukka, on median ja kansan rakastama ja teoksia myyvä (eliitin mielestä paaria)luokka mutta sitten on iso, valtava joukko taiteilijoita, jotka eivät kuulu kumpaankaan luokkaan mutta varmasti suurin osa pyrkii jompaankumpaan.

Tässä on hassu paradoksi: toisaalta huudetaan, että taide kuuluu kaikille, mutta eliitti samalla muistuttaa, että taiteen arvioiminen kuuluu viime kädessä vain sille. Silti se on (ainakin nyt) hiljaa.

Piirit ovat pienet ja sisäänpäin lämpiävät, portinvartijat vartioivat hyvin korkeita muureja.

Ehkä eliitti voisi rentoutua hiukan.

Kysyin taiteen tietäjiltä tämän kysymyksen:

Anna täysin subjektiivinen näkemyksesi ja nimeä yksi tai useampi asia, teos, tekijä, ilmiö ja kerro, mikä nousee nykytaiteessa muodon, sisällön tai muun takia esiin? Mistä puhutaan, kenestä pöhistään?

Kiasman kokoelmaintendentti Saara Hacklin vastasi, että nykytaiteessa nousee nyt politiikka. Brittiläinen kriitikko Dean Kissick kirjoitti viime vuoden (2024) lopulla paljon keskustelua herättäneen esseen ”The Painted Protest: How politics destroyed contemporary art” (The Harpers Magazine, 12/2024: https://harpers.org/archive/2024/12/the-painted-protest-dean-kissick-contemporary-art/). Siinä Kissick valitti, että taidemaailma täyttyy tyhjistä poliittista eleistä ja että taidekenttä vaikuttaa masentuneelta verrattuna 2000-luvun alkuun. Hacklin: ”Olen Kissickin kanssa eri mieltä keinoista, joita tämä aika tarvitsee, mutta jotain tuosta hänen valittamastaan ilottomuudesta tunnistan. Sen juurisyyt liittyvät myös kulttuurikentän resursseihin ja politiikkaan. Toivon, että meillä olisi elävä kulttuurikenttä ja alalle tulevia innostuneita nuoria vielä tulevaisuudessakin.”

Maija Kovari on kuvanveistäjä, arkkitehti ja Public Art Agency Finlandin johtaja eli tehnyt julkisen tilan ja nykytaiteen yhteensovittamista. Maijalla oli hieno huomio nykytaiteen tilasta. Hän kertoi, että viimeisen 15 vuoden aikana sosiaalinen media ja ruutu ovat vaikuttaneet siihen, miten taidetta tehdään ja katsotaan. Kun suunnitellaan teoksia, tekijöiden on pakko miettiä, miltä ne näyttävät ruudulla. Se vaikuttaa myös siihen, miten katsojat kokevat teokset ennakkoon ja monet teokset nähdään vain ruudun ja somen kautta. Tämä on uusi ja aika järkyttäväkin ilmiö. Nykyään some sanelee, saako joku teos statusta, miten se nousee somessa, miten se koetaan ja tuleeko menestystä. Tekijöiden on siis pakko miettiä somekuvaa ja me katsojat ikään kuin alistetaan somekuville taiteesta. Maija kirjottaa aiheesta esseetä, joten onneksi aiheesta päästää lukemaan lisää.

Haastateltavana olivat myös opiskelijat Aino, Kati ja Tomas. He opiskelevat taiteen tutkimusta, taidehistoriaa ja muita taideaineita Helsingin ja Turun yliopistossa ja Aalto-yliopistossa.

Kati uskoo, että vuorovaikutteisuus, esteettisyys ja ekologisuus ovat nyt taiteen isoja ilmiötä. Ylipäätään luonto, sen arvostaminen ja vaaliminen näkyvät taiteessa. Samoin alkuperäiskansojen, kuten saamelaisten, kanssa tehtävä yhteistyö eli palautetaan heidän omaa esineistöänsä heille ja eheytetään myös luonnonalueita, vaikka luontotaiteen avulla. Viimeisenä teemana Kati nosti merkityksellisyyden, eli sen, että taiteen kautta päästään kokemaan merkityksellisiä asioista.

Tomas kokee, että koska ”taiteen rajat ovat leveämmällä kuin koskaan aiemmin ja koska taiteilijan identiteetin representaatio on taiteen itsensä ylittävä funktio, on nykytaiteen kiinnostavuus niillä sivupoluilla, jotka eivät kerro tai esitä itseään valtavirassa”. Hänen mielestään kiinnostavinta juuri nyt on ”nuorten kritiikki vallitsevia yhteiskunnallisia ilmiöitä ja taideinstituutioita kohtaan sekä saman aikainen itsereflektio”. Tomas kokee, ettei enää riitä, että puhutaan ilmastonmuutoksesta ja käytetään vaikkapa levää osana teosta, vaan on synnytettävä radikaalia, laaja-alaista keskustelua, joka yltää päättäjien pöydille asti. Hän uskoo nuorten radikaaliuuteen.

Ainon mieleen tulee ympäristöasioiden, ilmastonmuutoksen ja luontosuhteen käsittely, niin teemojen, materiaalien kuin näyttelytekstien kautta. ”Vaikuttaa lähes siltä, että museoilla on näiden teemojen käsittelystä jonkinlainen kiintiö: vuodessa on oltava vähintään yksi näyttely, jossa tilat täytyvät kivistä tai metsävalokuvista ja kävijää pyydetään kiinnittämään huomiota ei-inhimilliseen. Monet näyttelyt yrittävät avata posthumanistisia näkökulmia. Katsoja-kokijoita yritetään saada ajattelemaan luontosuhdetta uudelleen esimerkiksi purkamalla binääristä ”luonto vastaan kulttuuri” -jaottelua, ja muistuttamalla, kuinka ihminen on osa luontoa. Ympäristökysymykset huolettavat monia ja niiden käsittelemisestä niin museot kuin taiteilijat kokevat ehkä jonkinlaista vastuuta. Voi myös olla, että näitä aiheita tai teemoja tuetaan taiteessa esimerkiksi apurahojen kautta ja sen takia aiheisiin tartutaan.

Tutkimussuuntaukset, kuten posthumanismi, uusmaterialismi ja ekokritiikki, ovat pinnalla ja näihin liittyvää tutkimusta halutaan rahoittaa. Näiden tutkimussuuntauksien kautta teemaa nostetaan teoksista pinnalle. Nykyisen länsimaisen hyötyä tavoittelevan, ylikuluttamiseen ja riistoon taipuvan luontosuhteen uudelleenmäärittely on minusta erittäin tärkeää. Uskon edelleen taiteen potentiaaliin maailman uudelleenkuvittelussa ja sitä kautta kestävämmän olemassaolon rakentamisessa. Lähiaikoina olen kuitenkin itse saanut harmillisen vähän apua tähän itseään toistavista taidenäyttelyistä.”

Millan vastauksia ja ajatuksia:

Videoita käytetään nykytaiteessa valtavasti, johtuukohan se siitä, että olemme ruudun ääressä niin paljon ja katsomme liikkuvaa videokuvaa. Eikö enää osata pysähtyä pysähtyneen kuvan ääreen? Tuleeko taiteesta nopeasti nieltävää, kertakäyttökulttuuria? Toisaalta näen vanhojen asioiden, tyylien ja tekniikoiden paluun; halutaan käyttää vanhaa videokamerakuvaa tai filmikameraa ja maalataan vaikkapa vanhaan tyyliin.

Kristan vastauksia ja ajatuksia:

Minusta taideilmiöitä ei voi katsoa samalla aikajänteellä kuin vaikka muotia tai edes sisustusta, koska taiteen jänne on pitkä. Mutta olen huomannut, että esimerkiksi kehollisuus, moniaistillisuus, on iso ilmiö nykytaiteessa. Teoksia koetaan kaikilla aisteilla tai muiden kuin näköaistin avulla. Samoin elämyksellisyys on pinnalla, taiteella halutaan luoda ainutlaatuisia kokemuksia ja elämyksiä. Minä olen kovasti vau-efektin perään, se ei aina ole hyvä asia, mutta sellaisesta taiteesta vaikutun ja sellaista nykyään tehdään. Silloin taide pyrkii yllättämään. Nostaisin myös leikkisyyden esiin. Se voi olla teosten visuaalista keveyttä ja huumoria, mutta sisältö voi olla hyvin painavaa ja kantaaottavaa. Se voi esimerkiksi kritisoida kuluttamista tai luonnon nykytilaa. Leikkisyys voi tulla ilmi muodossa, väreissä, yllättävyydessä ja siinä, miten teos haastaa normeja ja tarjoaa uusia näkökulmia.

Mutta odotan muotokuvan uutta tulemista. En tiedä, onko se tulossa, mutta olisipa hienoa nähdä uudistettua muotokuvaa, vaikka sellaista kuten Frank Auerbachin hurjat, mustavalkoiset muotokuvat

 

Krista kysyi myös tekoälyltä, Chatgtp:ltä, mitä nykytaiteessa tapahtuu. Se vastasi pitkästi ja itse asiassa hienosti. Se nimesi kahdeksan erilaista teemaa. Näin se kertoi:

1. Ympäristötietoisuus ja kestävä taide: taiteilijat käyttävät yhä enemmän kierrätysmateriaaleja, luonnonmateriaaleja ja jopa teosten katoavuuteen perustuvaa estetiikkaa.
2. Immersiiviset, eli vahvasti mukaansa tempaavat ja osallistavat kokemukset. Vr- ja ar-tekniikkaa, eli virtuaalitodellisuutta ja lisättyä todellisuutta hyödyntävät teokset, joihin katsojat voivat astua mukaan. Vastaavia ovat myös moniaistilliset ja osallistavat installaatiot. Taide elää katsojan mukana.
3. Teknologia ja tekoäly osana Tekoälyn hyödyntäminen taiteessa muuttaa tekijyyden käsitettä. Algoritmit toimivat nykyään osana taiteen luomisprosessia. Luovuus ja koneoppiminen kohtaavat.
4. Käsityön ja perinteiden paluu. Tekstiili, keramiikka ja muu käsityö ovat nousussa vastapainona digitaalisuuden hallitsemalle maailmalle. Näissä teoksissa näkyvät identiteetti eli kulttuuriperintö ja arjen esteettinen voima.
5. Viestintä, politiikka ja identiteetti. Taide kuvastaa ja kommentoi identiteettiä, polarisoitumista, ympäristöongelmia ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Teokset siis pyrkivät ottamaan kantaa tai herättämään yhteiskunnallista keskustelua esimerkiksi ilmastonmuutoksesta ja kestävästä kehityksestä. Taide ei ole vain katsottavaa, vaan syvä vaikuttaja ja alusta yhteiskunnalliselle vuoropuhelulle ja aktivismille.
6. Retrofuturismi ja biofilia eli luontoyhteys. Vanha ja uusi kohtaavat teoksissa. Retro ja vintage-estetiikkaa yhdistetään futuristisiin näkemyksiin ja luonnon inspiroimaan, rauhoittavaan biofiliaan.
7. Taide ja mielenterveys. Taide toimii paitsi estetiikkaan myös paranemiseen ja henkisen hyvinvointiin vievänä väylänä. Teokset voivat auttaa käsittelemään ahdistusta ja traumaattisia kokemuksia ja luovat yhteisöllistä tilaa.
8. Etelä-Aasian taiteen nousu. Intialainen ja muu eteläaasialainen taide on saavuttamassa kansainvälistä näkyvyyttä ja arvostusta. Ennätyshintoja ja kasvavaa kiinnostusta nähdään paikallisesti ja globaalisti.

Krista kysyi myös toisen kysymyksen eli kenen tekemään tai minkälaista nykytaidetta ostaisit, jos raha ei olisi ongelma?

Saara Hacklin Kiasmasta kertoi, että jos raha ei olisi ongelma, hän perustaisi säätiön, jolla tukea taiteilijoita! Saara: ”Vakavasti puhuen: jos raha ei ole ongelma, niin nyt on hyvä aika ostaa taidetta. Suomen taidemarkkinoille mahtuu erinomaisesti uusia keräilijöitä. Suosittelen kiertämään matalalla kynnyksellä eri näyttelyissä ja gallerioissa. Teoksia on moneen makuun. Yksityisten keräilijöiden hankinnat saattavat kohdistua helpommin hallittaviin välineisiin, kuten maalaukseen, mutta rohkaisen ajattelemaan laatikon ulkopuolelta. Jos rahasta on tiukkaa, voi löytyä muita keinoja. Esimerkiksi Suomen Taideyhdistys ostaa taidetta ja arpoo teokset jäsenistölleen. Jos pitää yllätyksistä, tämä voi olla matalan kynnyksen tapa saada oma teos. Siis jos on arpaonnea. Jäsenyydellä tulee tukeneeksi taiteen tekijöitä, sillä Taideyhdistys ostaa, jakaa stipendejä ja järjestää näyttelyitä.”

Arkkitehti ja kuvanveistäjä Maija Kovari sanoi, että julkinen taide on aika huonoa, se on usein kuin kuvitusta ja taustamusiikkia, joten Maija satsaisi hyvään julkiseen taiteeseen. Hän pohtii, mitä kaikkea julkisen tilan taide voisi olla, jos sen ei tarvitsisi toimia statusta rakentavana maamerkkinä. ”Jos raha ei olisi ongelma, työllistäisin dream teamin tätä pohtimaan vuosiksi kanssani, ja siihen voisi kuulua vaikka ainakin Denise Ziegler ja Nestori Syrjälä.”

Opiskelijoista myös Aino rahoittaisi julkista taidetta. Hän haluaisi tuoda taiteen lähemmäs useampia ihmisiä. Kaupunkitilassa olisi hienoa nähdä lisää esimerkiksi Helsinki Biennaalin taiteilijan Sara Bjarlandin hylätyistä materiaaleista tehtyjä veistoksia. Aino jatkoi: ”Voisin laittaa rahani hankkeisiin, joiden kautta taiteen saavutettavuutta parannettaisiin ja kokijoiden kenttää laajennettaisiin. Taiteen kautta vaikuttaminen vaikkapa luontosuhteeseemme on hyvin vaikeaa, jos taide ei saavuta yleisöä. Haluaisin luoda mahdollisuuksia kaupunkilaisten omaehtoiselle taidetoiminnalle.”

Kati ostaisi esimerkiksi kuvanveistäjä Laila Pullisen ja irlantilaisen Katie Holtenin teoksia. Hän oli mukana Helsinki Biennaalissa tänä vuonna.

Tomas ostaisi vaikkapa italialaisen nykytaiteilija Paride Maria Calvian rannoilta keräämiä kiviä. Tomaksen hankinta ei tarvitsisi olla taide-esine, vaan hänelle riittäisi se, mikä objektin tarkoitus on tekijälle ja hänelle. Ajatuksen ytimessä on pyhä kolminaisuus, tekijä-teos-omistaja.

Millan vastaus: Hankkisin kotiini teoksia esimerkiksi Joel Slottelta, Kari Vehosalolta ja Tommi Toijalta. Ja Kuvataideakatemia joulumyyjäisissä voi tehdä tosi hyviä ostoksia. Samalla näkee, mikä nuoria kiinnostaa ja mistä taidetta tehdään.

Kristan vastaus: Kun mietin, mitä taidetta ostaisin, jos olisi kaikki rahat, päätin rajata vastaustani niin, että ajattelen vain kotiani ja siis itsekkäästi vain itseäni ja perhettäni ja otan mukaan vain kymmenen suomalaista, elävää tekijää. Mukaan kyllä lipsahti yksi kuollutkin. Totta kai minäkin, kuten Saara, unelmoin päivittäin omasta taidesäätiöstä mutta mennään asiaan. Tässä listani: taidemaalarit Heikki Marila, Marjatta Tapiola, Erika Adamsson, Tuula Lehtinen, Milla Toivanen, Silja Rantanen, Sirkku Rosi, Leena Luostarinen (kuollut 2013), ja kuvanveistäjät Mia Hamari ja Anu Tuominen.

Ketkä ovat tekoälyn mielestä tämän hetken kuumia taiteilijoita:

Imbrahim Mahama. Ghanalainen, alle nelikymppinen taiteilija, tunnetaan suurista installaatioistaan, joissa hän kommentoi globaalia kauppaa, kolonialismia ja taloudellista epätasa-arvoa.

Luana Vitra. Brasilialainen naistaiteilija, joka on käsitellyt muun muassa kiviä poliittisena ja spirituaalisina symboleina.

Lotus L. Kang. Korealais-kanadalainen taiteilija rakentaa teoksia valokuvafilmistä ja kasvihuoneista, jotka herättävät materiaalisuuden ja tilan uudella tavalla eloon.

Nour Jaouda. Libyalainen taiteilija, jonka feministiset ja kangaskirjontaan pohjautuvat työt luovat uudenlaista tekstiilitaidetta.

Lily Stockman. Yhdysvaltalainen taidemaalari saa inspiraationsa keskiaikaisista käsikirjoituksista ja luonnonmuodoista ja korostaa teoksissaan prosessin kauneutta ja hetkellisyyttä.

 

Kenen teoksia sinä ostaisit? Kommentoi somesivuillamme Facebookissa https://www.facebook.com/avajaiset.podcast ja Instagramissa https://www.instagram.com/avajaiset_podcast/

AVAJAISET-TAIDEPODCAST